Verkon sosiaalinen puoli ei auta, olemme ehtineet kietoutua yhteen myös lukemattomisssa sosiaalisen median palveluissa. En tohdi irtisanoa tuttavuutta, mutta toivon, että hän jatkaa harvoin päivittävää linjaansa. Toivon, ettei koskaan tarvitse lukea Facebookista hänen muuttunutta siviilisäätyään, sillä senkin aika koittaa joskus. Alan ymmärtää, että emme enää palaa yhteen, vaikka ruumiissani ei ole solua, joka ei sitä toivoisi, kaikesta huolimatta. Niin hullu on ihminen.

Muistelen, että erossa on viisi vaihetta, ainakin. Yksi niistä on viha. Odotan sitä tällä hetkellä enemmän kuin mitään. Odotan, että se peittäisi tämän pohjattoman surun alleen.

Miksi annat minulle lahjaksi vain asioita, joita itsekin toivoisit, minun toiveitani kuulematta?

Miksi määrittelet minut itsesi kautta?

Miksi hyvät puoleni ovat mitattavissa sinun kauttasi?

Miksi kehtaat loukkaantua, kun en elä toiveidesi mukaan?

Siksi oli yllätys, kun hyvä ystäväni pyysi minua lapsensa kummiksi joitakin vuosia sitten. Rohkea suomalainen, ajattelin. Ja koska ainakin minun kirjoissani kummiksi suostuminen on kunnia-asia, en kieltäytynyt (vaikka sittemmin olen kyllä niin tehnyt).

Olisi varmaankin pitänyt vaihtaa ystävän kanssa sananen siitä, mitä hän arveli kummin tehtävien pitävän sisällään. Minä arvelin puolen ikää kestäneen ystävyyden perusteella hänen tietävän, kuinka lapsiin suhtaudun ja mitä minulta on realistista odottaa. Että en tulisi olemaan se jokapäiväinen, ihqu kummitäti, vaan ehkä vähän etäisempi, kiireisempi, lapsiin hiukan varauksella suhtautuva aikuinen, joka ei lapsille leperrä. Kenellekään. Kenenkään. Mutta joka sitten toisinaan voisi olla se vänkä täti, jonka kanssa harrastetaan asioita, joita äidin kanssa ei voi.

Taisi se olla naiivia minultakin.

Mutta naiivia oli sekin, jos joku luuli, että kummitäteys tekisi minusta äidillisen tai lapsirakkaan. Että alkaisin suhtautua lapsiin jotenkin eri tavalla kuin aikaisemmin. Siihen en veny, enkä tiedä haluaisinkokaan. Vaikka ystävä on rakas, ei se automaattisesti tarkoita, että hänen lapsensakin olisi, tai että viihtyisin juuri siksi lapsen seurassa yhtään sen paremmin kuin muidenkaan lasten.

Ja sitä viihtymistä ei lisää se, että minua nyt yritetään syyllistää, kun en olekaan se unelmien alati läsnäoleva kummitäti. Jos minulta sellaista odotettiin, olisi suu pitänyt avata jo kauan sitten.

Sitä joutuu pohtimaan, että tarkoittaako periksiantaminen ja omien tapojen muuttaminen samalla sitä, että luopuu minuudestaan, edes osasta siitä, parisuhteen hyväksi. Ja että onko se loppujen lopuksi hyväksi kenellekään. Joustaminen on lastenleikkiä niin kauan kuin tosi ei ole kyseessä. Olen onnistunut antamaan toiselle aikaa sekä tilaa elämässäni ja kattoni alla helppoudella, jota en olisi voinut koskaan kuvitella. Miksi sitten arjen pienet asiat, niin kuin se, kuinka tiskataan ja kuinka luettu lehti asetetaan keräyskoriin, aiheuttavat niin paljon kitkaa? Miksi voin jakaa omastani, mutten osaa joustaa siitä, voiko leivänmurut jättää keittiön pöydälle?

Sydäntä lämmitti. Meni melkein oikein.

No, en olekaan vielä tavannut miestä, joka tajuaisi naisten vähäkalorisuuden päälle, tai tietäisi, että sellaisiakin vaihtoehtoja on. Baby steps, baby steps.

Eikä ahdista yhtään.

Vielä.

- I’ve got a really great compliment for you, and it’s true.
- I’m so afraid you’re about to say something awful.
- Don’t be pessimistic, it’s not your style. Anyway, here goes: I’ve got this, what, ailment. Now, my doctor, this shrink I used to go to all the time, says that in fifty to sixty percent of cases, a pill really helps. I HATE pills, hate them. I’m using the word “hate” about pills. Anyway, my compliment to you is the night after you came over and said that you would never… Well, you were there, you know what you said. Anyway, the very next morning, I started taking the pills.
- I don’t quite get how that’s a compliment for me.
- You make me want to be a better man.
- That’s maybe the best compliment of my life.
- Well maybe I overshot a little, because I was aiming at just enough to keep you from walking out.

Tulla paremmaksi mieheksi, naiseksi, ihmiseksi. Siltä minustakin tuntuu.

Otetaan ensin se malka omasta silmästä ja kaivellaan vasta sitten naapurin lautasta.

“Ite oot nätti!”, hän puuskahti.

Hymyilytti.

Jos lyöt vielä kerran, niin minä tapan sut,
ja isken jollain millä sinäkin oot mua hakannut.
Mä astun harhaan taivaan tieltä
jonnekin pimeään, mut viedään sinne,
missä ei ees tarvitse nimeään.

Kyseessähän on tietenkin PMMP:n uunituoreen Leskiäidin tyttäret -levyn avausraita Joku raja, joka on koskettavuudessaan vähintäänkin edellisen levyn nimibiisin veroinen. Joku raja ottaa kantaa väkivaltaa vastaan ihan niin kuin samanniminen Amnestyn kampanjakin, jonka tunnusbiisiksi tätä laulua ensi luulin. PMMP:n uutiset tietävät kertoa, että kappaleeseen ollaan kuvaamassa videota, ja siihen etsitään parhaillaan avustajia; koekuvaukset ensi maanantaina. Pitäisiköhän?

Siunasin tänään fiksuuttani olla ottamatta vastaan tarjottuja esimies- ja päällikköpestejä. Olisin siinä roolissa sietämätön, luultavasti hyvin samankaltainen kuin oma pomoni - tosin sillä erotuksella, että stressaisin kuin pieni eläin alaisteni osaamattomuudesta ja kykenemättömyydestä, ja tarkistaisin omakätisesti kaiken, mitä firmassa tehdään. Parempi siis jättää se homma osaavammille.

Mutta se, mitä osaisin, olisi olla teeskentelemättä että kiinnostaa silloin kuin ei oikeasti kiinnosta pätkääkään. Sain odottamatta pomoni lounasseurakseni, ja jo pelkästään tämä fakta riitti pukkaamaan kylmän hien otsalle. Ennen jopa läheiseltä tuntunut ihminen on nyt kaukainen kokoomukselainen, joka on yhtä kiinnostunut alaisistaan kuin pihan pikkukivistä. Kun lounaan agendaksi muodostui kysellä kuulumisia mites menee -hengessä, niin tyhmempikin tajuaa, että metsään mennään ja peltiä rypistyy. Vielä tyhmempi olisi saattanut ottaa kysymyksen tosissaan ja jättää huomiotta pomon toisaalle pälyilevän katseen, joka kertoi kuuluvasti sen, että tosiasiassa menemiset eivät voisi vähempää kiinnostaa. Olisi kai pitänyt lyödä suoraan pöytään jokin kaunis numero, joka olisi kertonut firmalle tekemäni tuloksen määrän. Ehkä olisin sitten saanut kiitosta muustakin kuin keittämästäni kahvista.

Tai sitten en.

Mutta fiksu kun olen, niin häivyin ensimmäisen tilaisuuden tullen tekemään tätä tuottavaa työtä. Hah.

Mutta on musiikki tärkeässä roolissa vielä vanhempanakin, sitten kun sitä ei tarvitse enää käyttää erottautumiseen ja kapinointiin (muuten kuin ehkä hiljaa itsekseen). Olen omissa ihmissuhteissani, laatuun katsomatta, huomannut kuinka kerkeästi pistän ihmiset lokeroon sen mukaan, minkälaisia levyjä cd-hyllyssä makaa. Jos levyjä ei ole ollenkaan, emme luultavasti ole ystäviä.

Vanhemmiten musiikista on tullut vieläkin kriittisempi tekijä. Kun suhteessa on selvitetty iät ja horoskoopit, siviilisääty ja asumismuoto, on aika luontevaa ryhtyä puhumaan harrastuksista, joista yksi on yleensä musiikki ihmisellä kuin ihmisellä. Ellei ole, emme tunne. Muistan vieläkin vilpittömän ällistyksen, kun ala-asteen luokkatoveri tuli joskus paljastaneeksi, ettei kuuntele musiikkia ollenkaan, eikä tunne yhtään laulajaa. Se ei mahtunut minun pieneen päähäni ei sitten millään: että ei kuuntele musiikkia! Kuinka se on mahdollista? “No, joululauluja ehkä”, Liinu [nimi muutettu] sopersi hämmästyksestäni säikähtäneenä, ja minusta tuntui kuin kokonainen maanosa olisi kadonnut jäljettömiin jalkojemme alta. Sinä Amerikka, minä Eurooppa, me emme kohtaa.

Kun musiikki on näytellyt keskeistä roolia koko elämän, on aika vaikea suhtautua sellaiseen, joka ostaa levynsä huoltoasemalta tai vain hittilistojen kärjestä. Siksi saatan viivytellä tuskaisen kauan ennen kuin uskallan käydä käsiksi tähän Pandoran lippaaseen, sillä sen vaikutus voi olla murskaava. Ystävilleni sallin keskinkertaisuuden ja anssikelat, mutta tärkeiden ihmissuhteiden kohdalla oudosta musiikkimausta on jo vaikeampi joustaa. On helpompaa hyväksyä ja ymmärtää erilainen, mutta silti persoonallinen maku kuin ei makua ollenkaan: olen ollut läheisessä suhteessa kantrifanin, thrashmetallistin, industrialin ja amerikansynkän Toolin kuuntelijain kanssa. Ne suhteet eivät musiikkiin kaatuneet. Paljon vaikeampaa on ollut silloin, jos vastapuoli on musiikin suhteen ulkona kuin lumiukko.

On hälyttävää, jos radio ei ole koskaan auki. Vielä hälyttävämpää, jos edellinen levyostos oli Eppu Normaalin kokoelma. Jos mp3-soittimesta löytyy sellaisia “ihan kivoja” normibändejä kuin CMX, Red Hot Chili Peppers, Kotiteollisuus ja Poets Of The Fall, eiväkä Lapko, Sydän, sydän ja OK Go sano edes niminä mitään, huolestun toden teolla. Voiko suhteella olla tulevaisuutta, jos edes sävellaji ei ole sama, vaikka biisi olisikin toisella toinen?

Kunnes näki kädessäni soijajogurtin ja mukillisen vihreää teetä.

Mutta eivät ihan aina.

Koskettaminen ylipäätään edellyttää jonkinlaista lähempää tuttavuutta, ja kun mennään toisen olomuodon korjaamisen tasolle, ollaan jo varsin pitkällä tuttavuuden tekemisessä. Pomon puvun olkapäältä ei tulisi heti mieleen mennä hilseitä karistelemaan, eikä edes työparin, vaikka kuinka tuttuja oltaisiin. Suhteen laadusta voi jo tehdä jonkinlaisia johtopäätöksiä, kun todistaa huoletonta hiuksen nyppäämistä, sillä tosiasiassa se ei ole huoletonta nähnytkään. Voi olla varma, että jos tänään uskaltautuu roskan poistoon, huomenna hierotaan jo hartioita, ja sen jälkeen se on menoa.

Vaan mitä tehdä silloin, kun elämään on tullut uusi ihminen, jonka kanssa on ihastusta ilmassa molemminpuolisesti, ensimmäiset roskatkin nyppäisty, ja kuvaan ilmestyy pahanlaatuinen ylimäärä - jojo nenässä, parsa hampaassa? Sopiiko siitä huomauttaa? Pitäisikö sulkea silmät ja toivoa, että virhe kuvassa katoaa itsestään, vaikka samalla tietää, että ellei niin käy, niin se toinen osapuoli asiantilan havaitessaan häpeää hetken silmät päästään?

Positiiviset roskat kuuluvat ihastuksen alkuvaiheisiin, negatiivisilla ollaan jo vakavissaan. Siinä se ero. Sitä ei apina mieti, se onnellinen mokoma.

Olin luullut, että elämän perään huokailevat työnarkomaanit sinkut, naiset.

Olin aina ajatellut, että mies, jolla on vaimo, motivoiva työ, harrastuksia ja omaisuutta, se mies omistaa myös elämän.

Olin väärässä.

Mutta jos ei minulla, työorientoituneella sinkkunaisella eikä tasapainoisella normimiehellä ole elämää, niin kenellä se sitten on?

Sain simputusta heti aamutuimaan bussissa. Mitäs nuokuin melkein pysäkistä ohi työasioita ajatellen, vai olisiko päässä sittenkin pyörinyt työpaikan uusi komistus. No, työasiahan sekin on.

Sekunnin puolikkaan verran kävi mielessä, että entä jos olisin vain rohkeesti mennyt ja halannut kuskia. Tai taputtanut kädelle. Että sinä olet hyvä ja ajoitkin ihan kivasti, mitä nyt melkein nakkasit tuon yhden tolpan kumoon. Mutta ei se mitään.

Haliterapiaa harkitsin toimiston kiukkuisen toimistopäällikönkin suhteen. Että irtoaisiko sieltä uusi paketti post it -lappuja ilman vihaista viskausliikettä tai ärtynyttä murinaa, jos vaikka kävisin vähän jakamassa universaalia rakkautta.

Tai jospa seuraavalla kerralla halaisin kulmat kurtussa olevaa asiakasta. Tuossahan on vielä kokonainen niemellinen lasisia toimistotaloja, joiden työntekijät ovat takuulla hellyyttä vailla. Että jos sen sijaan, että pidän kalvosulkeisia ja ripitän ongelmakohdista, esittäisinkin lempeitä ratkaisuja ja kehottaisin esityksen päätteeksi kaikkia käymään halausrinkiin. Sehän olisi vasta jotain.

Vai kerjäänköhän minä tässä nyt huolella verta nenästäni.

Niin minä luulin.

Astuessani sisään vuosisadan vaihteen jugend-taloon siitä remonttipressun keskeltä luulin hetken aikaa astuneeni toiseen todellisuuteen, tai vähintäänkin jonnekin John Malkovichin aivojen puolenteentoista kerrokseen. Ellei ovessa olisi lukenut klinikan nimeä, ja ellen olisi tiennyt painaneeni oikeaa summeria, olisin kääntynyt kannoillani. Ahtaan ja kirjastomaisen toimistotilan työntekijöistä kukaan ei ollut piiruakaan alle kuudenkymmenen, eikä valkoisista takeista näkynyt vilaustakaan. Sen sijaan näkyi kirjoja, paljon kirjoja, ja vastaanottovirkailijana toimiva kasikymppinen täti, jonka kanssa asiaani toimitin. Olinkin jo itsekseni ihmetellyt laskussa ollutta vanhuksen käsialaa, joka sai nyt selvityksensä. Kuitin kirjoittaminen otti aikansa, ja oli ihan hilkulla, etten korottanut ääntäni, että tulisin varmasti kuulluksi. Hillitsin itseni.

Niin se vain kuulkaa on, ettei ole koiraa karvoihin katsominen, ja vanhuksissa todellakin asuu viisaus. Olen ojennettu ja ottanut opikseni. Myytinmurtajat maanantaipäivässä.

Ja todellisuudessa Ville Valokin on lyhyt ja laiha kuikelo.

Voi herramunjee!

Okei, oletan olevani jokin mutaatio viihtyessäni erinomaisesti tämän maailman clasohlsoneissa ja bauhauseissa, mutta ajatus siitä, että parkkeja tarvittaisiin kenellekään, on jotenkin käsittämättömän vastenmielinen ja kielii siitä, että parisuhteessa itsessään olisi korjaamisen varaa. Ja siihen korjaamiseen eivät nais- tai miesparkit auta.

Jos oletuksena on, että miehet ahdistuvat vaateliikkeissa, niin miksi naiset pakottavat miehet mukaansa shoppaamaan? Jos nainen ei viihdy pulttien ympäröimänä, kuka käskee lähteä mukaan? Ei parisuhde voi olla sellainen vankila, josta ei pääse koskaan pois. Ei asioiden jakaminen voi tarkoittaa sitä, että ihastellaan silmät lasittuneina maaliteloja ja pitsipöksyjä, jos sellainen ei itseä pätkääkään huvita. Maailmasta täytyy löytyä muutakin jaettavaa.

Menkää itseenne, miehet ja naiset. Jos miehesi ei innostu shoppaamisesta, jätä se kotiin. Kenties mies osaisi sinun ostellessani hakeutua vaikka kahville tai mennä sellaiseen liikkeeseen, joka häntä itseään innostaa. Älä raahaa halutonta miestä alusvaateosastolta toiselle; se on kanssashoppaajillekin ankeaa katseltavaa. Naisilla en uskoisi olevan ajan (ja rahan) kuluttamisen ongelmaa: pysy kaukana rautakaupasta, jos et siellä viihdy, tai mene siihen viereiseen vaateliikkeeseen.

Mutta meitä on joka junaan sukupuolesta riippumatta, on shoppaavia miehiä, ostoksia inhoavia naisia. Pitäisikö mieluummin tarkastella sitä, miksi yhteistä aikaa mennään viettämään kauppakeskuksiin? Milloin, ja ennen kaikkea miksi, ostamisesta on tullut harrastus?

Nykyaika ei helli ihmisiä, jotka uskaltavat paljastaa osaamattomuutensa ja kysyä neuvoa silloin, kun omat tiedot eivät riitä. Työelämässä täytyy tietää kaikki ja mielellään vielä vähän enemmänkin. Jos ei tiedä, on otettava selvää: itsekseen, hiljaa, nopeasti. Jos asiakas keksii haluta jotain, mitä yrityksessä ei vielä ole, se hankitaan. Korjaus: sen väitetään jo olevan olemassa. Ja sitten työntekijät saavat raastaa ohimoitaan kukin itsekseen saadakseen yhtäkkiä sen kriittisen taidon, jota asiakkaan tarve vaatii. Vaihtoehtoisessa skenaariossa joku villi visionääri on keksinyt tavan rahastaa menetelmällä, jota kukaan ei ole kokeillut, mutta jonka joku hupsu asiakas vaaraa aavistamatta ostaa.

Ja sitten artisti maksaa.

Minä olen sillä tavalla uhkarohkea ja hullu peluri, etten ole koskaan pelännyt kysyä. Jos en tiedä, kysyn. Tietenkään en tieten tahtoen kiusaa kysymyksilläni ja yritän ensin itse selvittää, mutta kun oma kapasiteetti loppuu, avaan suuni. En näe mitään hyötyä siinä, että käytän kalliita tunteja sellaisen asian selvittämiseen, jonka joku fiksumpi voi kertoa minulle minuutissa, tai viidessätoista. Kun on oman alansa asiantuntija, tällaisia tilanteita tulee kohtuuharvoin vastaan. Mutta eivät ne vieraita ole.

Haistoin syliin tupsahtaneessa projektissa asiakkaalle myytyä substanssitonta hypetystä jo kaukaa. Ihmettelin aikani mistä on kyse ja miksi asioista puhutaan vaikeilla, kenellekään selkiytymättömillä nimillä. Ymmärsin pian, ettei kukaan muukaan oikein tiennyt, vaikka kaikki muuta esittivät. Projektin päällikkö meni niin pitkälle, että ehdotti muina miehinä, että myyty prosessi voitaisiin hoitaa “ihan sama kuinka”, vaikka sille olikin annettu tietty spesifi nimi. Mutta eihän asiakas niin tyhmä ole, etteikö olisi tarkistanut ennen sopimuksen tekoa mitä prosessi pitää sisällään. Yritin diplomaattisesti esittää, että lakkaisimme puhumasta asiasta nimillä, joita emme tunne, ja keskittyisimme siihen, mitä osaamme. Eiväthän psykiatritkaan väitä suorittavansa monivuotista psykoanalyysiä silloin kun kyse on kognitiivisesta terapiasta. Kosmetologi ei sano asiakkaalle tekevänsä Hjeronymus-hoitoa silloin, kun kyse on pelkästä mekaanisesta ihonpuhdistuksesta.

Vettä hanhen selkään.

Sitten oli pakko kysyä. Suunnittelupalaverissa avasin suuni, ja pyysin kanssatovereita kertomaan mitä olisi tarkoitus tehdä, sillä minä en tiedä. Epämääräistä mutinaa. Ympäripyöreitä latteuksia. Ei riitä! Minä halusin konkreettisen selvityksen. Jos ja kun tarkoituksenamme oli selvittää työtapa vielä kolmannelle osapuolelle, olisi se totta vieköön syytä osata itsekin. Käsiä ei noussut. Minua katsottiin kuin mielipuolta, ja tuskanhien pystyi haistamaan. Haistoinko ilmassa myös pelkoa? Miksi se kyselee, miksei se jo ole hiljaa. Vältteleviä kommentteja. Kyselin lisää. Mitä tässä olisi tarkoitus tehdä? Kuinka tässä edetään? Mitä välineitä tässä tarvitaan? Mitä meillä on prosessin lopputuloksena?

Kukaan ei tiennyt. Olin taas kerran virallisesti Se Hankala. Ei mikään uusi rooli. Päällikkö ei näyttänyt tyytyväiseltä joutuessaan sen tosiasian eteen, ettei osannut itsekään selittää mistä on kyse. Liikuttiin heikoilla jäillä.

Mutta sitten, kuin ihmeen kaupalla, tilanne lähti purkautumaan. Aina ei käy näin hyvin. Ihmiset alkoivat esittää olettamuksia siitä, mitä prosessi voisi pitää sisällään. Yhtäkkiä kukaan ei enää väittänyt tietävänsä, eikä edes antanut ymmärtää niin. Spekuloitiin, aprikoitiin. Pyrittiin muodostamaan ymmärrystä yhdessä. Siinä leikissä unohtuivat valheelliset nimet, joiden todellista sisältöä kukaan ei tiennyt. Pelko hälveni. Taidettiin luoda kokonaan uusi toimintamalli.

Kun tieto on valtaa, on maailman suurin pelko se, ettei tietoa ole.

Vieraat kulttuurit ovat kuitenkin joka päivä läsnä monikulttuurisessa työympäristössä, jossa yleisimmin puhuttu kieli tuntuu olevan se kuuluisa “bad English”. Hoonoa soomea meillä ei kuule, sillä ulkkarit ovat hirmuisen arkoja sanomaan suomeksi mitään. Hyvä että huomenen tai kiitoksen, mutta siinäpä se jo onkin. Meillä suomalaisilla sen sijaan ei tunnu olevan ongelmia ilmaista itseämme ihan karmeillakin englannintaidoilla, vaikka vastapuhuja olisi natiivi englanninpuhuja.

Tapasin aina ajatella, että jos lähtisin ulkomaille töihin, yrittäisin tietenkin sopeutua sikäläiseen vallitsevaan kulttuuriin parhaani mukaan. Itse asiassa ajatus oli niin itsestäänselvä, etten uhrannut sille juuri aikaa: tiesin, että tekisin niin, vaikka se tarkoittaisikin pahaa kahvia ja elämää ilman ruisleipää, ja toki monia muitakin ihmeellisyyksiä. Kartoitin jo etukäteen parin potentiaalisen maa- ja kaupunkivaihtoehdon taustoja; vähän kulttuurista, vähän kaupungin menoista, ilmastosta, politiikastakin, ja niin edelleen. Vieläkin olen taipuvainen ajattelemaan, että näin tekisi kuka tahansa muukin. Olisihan se aika vaikeaa toimia maassa tietämättä yhtään kulttuurista ja kontekstista, jossa homma pyörii.

Mutta ehkä suomalaiset ovat keskivertoa sivistyneempää sakkia, kun tällaisia mietimme. Olen ollut todella yllättynyt ja ällistynyt siitä, kuinka ulkomailta tulleet kollegani ovat täysin pihalla suomalaisesta elämäntavasta ja ilmapiiristä. Suomalainen koulutus- ja sosiaalijärjestelmä, politiikasta puhumattakaan, ovat jääneet heille täysin vieraaksi vielä vuosien Suomessa asumisen jälkeenkin. Ei voida olettaa, että joku tulee ja kädestä pitäen kertoo kaiken, mitä pitää tietää asuakseen Suomessa, vaan kyllä siihen vaaditaan omaakin aktiivisuutta - ihan niin kuin missä tahansa muussakin maassa. Ja nyt on kuitenkin kyse korkeasti koulutetuista, hyvätuloisista ihmisistä, joilla on tiedon hankkimiseen mahdollisuus. Mutta eivät he ole viitsineet, tai pitäneet sitä tarpeellisena. Siispä jopa päivän uutiset ovat heille ihan hepreaa, suomalaisesta musiikista ei tiedetä mitään, tai siitä mitä kouluissa opetetaan, kuinka toimii suomalainen ammattiliitto (ja mikä se ylipäätään on), kuinka kierrätetään, ja monta muuta asiaa - kaikki on vierasta.

Miksi ihmeessä näin? Olenko jokin outo poikkeus, kun en osaisi kuvitellakaan muuttavani vieraaseen maahan ilman, että tietäisin asuinympäristöstäni muutakin kuin lähikaupan osoitteen ja baarin, jossa työkaverit tapaavat töiden jälkeen hengailla? Totta hitossa katsoisin Belgiassa belgialaisia ohjelmia televisiosta, ymmärsinpä kieltä tai en; lukisin paikallisia uutisia, haluaisin perehtyä siihen, kuinka lapseni kouluissa kasvatetaan, mitä puoluetta äänestäisin ja minkä viranomaisen puoleen käännyn, jos työpaikalla sorsitaan naisia. Lukisin juorulehtiä ihan siitä ilosta, että tietäisin kuka on paikallinen Jani Sievinen ja minkä yhtyeen levy keikkuu listaykkösenä. Hemmetti, seuraan muiden maiden juttuja nytkin, vaikka asun sentään Suomessa!

Vai ovatko kollegani se poikkeus, joka vahvistaa säännön?

Minä valitsen excelseksuaalin, kuinkas muuten: “Moderni uranainen ei ehdi vongata miesten perään. Excelseksuaali on täpäkkä powerdresser, jolle myös itse seksi on tiukkaa projektinhallintaa tulos tai ulos -linjalla.”

Etenkin tälle lajille tyypillinen ääntely tuntuu epämääräisen tutulta:
”Nyt Repa heti palaveriin sieltä!”
”Tämä asia olisi pitänyt hoitaa jo eilen.”
”Miksi tätä ei hoidettu jo eilen?”

Mutta jakkupukua en vieläkään omista; en, vaikka vuosien takainen exäni siitä fantasioikin. Niin tiukkana tämä täti on pysynyt.

Olen aina ollut hyvä neuvomaan. Nytkin osaisin luetella suoralta kädeltä kymmenen asiaa, joihin puuttumalla voisin kuvitella hänen elämänlaatunsa paranevan, mutta en tee sitä. En ojenna auttavaa kättä, sillä tiedän, mihin se johtaisi. Ihminen, joka ei kykene ottamaan itseään mitenkään muutoin kuin vakavasti (hänen kustannuksellaan ei kukaan koskaan saanut pilailla) ja joka samalla ripustautuu toisiin kuin hengenhädässä, on aika pelottava. Ehkä on itsesuojeluvaistoa, ehkä välinpitämättömyyttä olla puuttumatta. Vaikeaa se on silti.

Töiden jälkeen sain urakalla ihmetellä sitä, millä logiikalla kirjakaupat kirjoja myytäväksi tilaavat. Että jos jotain kirjaa mainostetaan kovin lehdissä ja kirjailijat puhuvat vähän joka mediassa, niin eikö silloin ole oletettavaa, että niitä kirjojakin ostetaan? Ilmeisesti ei. Tähän mennessä käymistäni viidestä paikasta on jokaisesta ollut Kaarina Hazardin Kontallaan loppuunmyyty. Pohjanoteerauksen teki lähiostarin kirjakauppa, johon kirjoja oli tilattu kokonaiset yksi, ja “se meni jo”. Ihanko totta!

Helsingin juhlaviikoilla tuntuu sisäinen kommunikointi mättävän pahemman kerran. Ihastuin jokin aika sitten juhlaviikkojen paitamalleihin, ja päätin hankkia itselleni sellaisen ensi tilassa. Netistä olisi voinut tilata, mutta koska samaan aikaan HOK ilmoitti asiakkaidensa saavan paidat alennettuun hintaan, päätin odottaa siiheksi, että ne tulisivat keskustan Sokokseen myytäväksi. Juhlaviikoilta kerrottiin, että paitoja saa tästä päivästä, siis juhlaviikkojen avajaisista, alkaen, ja että niitä saisi vain Sokokselta.

Lasipalatsin Lippupalvelun ikkunassa paitoja kuitenkin roikkui. Mutta ei niitä siellä myydä, älkää erehtykö kysymään. Sen sijaan kerrottiin, että Sokoksen urheiluosastolta niitä saa. Sinne. Urheiluosastolla ei oltu paidoista kuultukaan. Selvisi, että ne ovatkin nuortenosastolla. Ketä lie infottu väärin? Ja mitä vanhat silmäni näkivätkään: paitoja oli tiskissä muutama hajakappale, kokoina iso ja vielä isompi. Ihmettelin asiaa myyjälle, joka kertoi ystävällisesti, että siinä ne kaikki ovat eikä lisää tule. Ja että onhan niitä jo viikko siinä ollutkin. Siis mitä? Tänään on juhlaviikkojen aloituspäivä ja paidat ovat lopussa, eikä ole enempää. Nyt on joku ollut fiksuna.

Hampaita kiristellen ostin liian ison paidan. Omaa tyhmyyttä, tiedän. Lisäksi vielä asiakasomistajien etuhinta oli peruttu. Niinkin voi ilmeisesti tehdä.

Ennen kulkuneuvoon hyppäämistä kurvasin vielä Sanomataloon kysymään vielä yhdestä paikasta kirjaa, jota ei todistettavasti saa mistään. Vesiperä sielläkin. Mutta sen sijaan näin Helsingin Sanomien myymälässä, tadaa, telineellisen juhlaviikkopaitoja. Kaikkia kokoja. “Meillä on ollut näitä myynnissä joka vuosi”, myyjä kertoi, kun olin saanut hampaideni välistä sihistyä asiani.

Päätin lohduttautua smoothiella, jonka hinta oli merkitty kaksi euroa liian alhaiseksi trendikahvion hinnastossa. Tuskin olisin muuten neljää euroa mehulasillisesta ja jäämurskasta maksanutkaan. Etenkin kun tarjoilijatyttö jätti astian kannen auki, ja sain minttuananasta suoraan rinnuksille - siihen jogurtin kyytipojaksi.

No, ehdin sentään kotiin kaksi minuuttia ennen ukkoskuuron alkua.

Mirandan äkkiväärän sarkasmin ja viiltävän ironian pehmeneminen Sinkkuelämässä ei ole silkkaa fiktiota. Olin ällikällä lyöty, kun iät ja ajat partaveitsenterävästä ajatuksenkulusta ja kipakoista kommenteista tunnetusta opiskelutoveristani kuoriutui raskausaikana hitaasti elehtivä ja vielä hitaammin ajatteleva täti-ihminen, jolle oli yhtäkkiä ihan turhaa heittää mitään nasevaa sutkausta, sillä se meni varmuudella ohi. Siinä joutui ystäväkin opettelemaan kokonaan uudenlaisen kommunikoinnin muodon, jossa kertaus todellakin oli opintojen äiti.

Entä sitten se läheinen ihminen, jolle kävi tismalleen päinvastoin: ikuisena (henkisenä) blondina tunnetusta sinisilmäisestä naapurintytöstä paljastuivat ne särmikkäämmät ja elämänmakuisemmat puolet. Yhtäkkiä puheenaiheita oli paljon enemmän. Yhtäkkiä kaikkea ei enää tarvinnut selittää kahteen kertaan. Ja vastoin kaikkia kuvitelmiani tämä nainen ei koskaan leperrellyt lapsilleen.

Toisin kuin se vanha kaverini, joka uhkui äitiyttä jo silloin, kun äitiys tuntui olevan meille kaikille jotain, mikä tapahtuisi joskus sadan vuoden kuluttua, jos silloinkaan. Aviomies, kaksi lasta, omakotitalo, koira ja elämä tiptop-kunnossa, sellaista kuvittelin. Mielessäni näin puunatut lattiat ja kiiltävät pöydät, jonka ääressä lapset istuisivat kiltteinä ja hyvinkasvatettuina ja tervehtisivät vierasta kohteliaasti kädestä pitäen. Kaikki järjestyksessä, kaikki kohdillaan. En ollut ihan väärässä ennustuksessani, mutta se asia, missä menin pieleen oli sitäkin yllättävämpi. Että kuinka siististä ja kiltistä perhetytöstä yhtäkkiä kasvoikin äitiyden myötä homssantuusa vailla vertaa; jonka kotona on parempi katsoa ensin ennen kuin istuu. Ja jonka lapset eivät taida edes tietää missä keittiön pöytä on.

Tänään arvelin löytäneeni säännön vahvistavan poikkeuksen, sillä olin ennättänyt jo iloita ystävästäni, jonka ruuvit säilyivät tallessa koko raskauden läpi. Kasvavaa vatsaa ja äitiyteen valmistautumista lukuunottamatta kaikki tuntui olevan ennallaan luonteenpiirteineen päivineen, eikä lapsen saaminen tuonut esiin mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Normaalia elämää kaikki. Ehkä siksi en voinut olla hymyilemättä, kun kuitenkin löysin kuoresta pienen särön: aina lapsiin asiallisesti suhtautunut nainen ei kuitenkaan voi olla lepertelemättä sille omalle pienokaiselleen. Että edes sen verran.

Muuten kai olisinkin jo ollut huolissani.

Pipo päähän, toppahousut jalkaan, ylös, ulos ja lenkille. Kyllä siinä joulupöhö karisee ja poskiin ilmestyy punaa, vaikka töppöset vähän lipsuisivatkin. Tätä kelpaa muistella jahka taas ensi kesänä saa grillautua ennätyshelteissä. Vai luuliko joku että ne viime kesään loppuivat?

Juhannuksia sen sijaan olen viettänyt yksin kaupungissa vaikka kuinka monta kertaa, ja luulin jo tottuneeni hiljaisiin katuihin ja huonoihin tv-ohjelmiin. Tänä vuonna huomaan jatkuvasti palaavani ajatuksissani samaan toteutumattomaan unelmaan siitä, kuinka oikeasti haluaisin juhannusta viettää: ihanissa puutarhajuhlissa shamppanjalaseja kilautellen, mansikoita napostellen, naisilla pitkät kesämekot yllään, miehet häärimässä grillin ääressä vaaleissa kesäpuvuissaan. Jostain syystä unelmajuhannuksestani on tullut jotenkin ruotsalainen, pistetään se ikääntymisen piikkiin.

Olen oppinut nauttimaan hiljaisista, yksinäisistä aamuistani niin, etten enää vaihtaisi niitä pois. Viikonloppuisinkin herään yhtä aikaa auringon kanssa, usein jo ennen sitä. Sydän on iloa tulvillaan, kun noukin eteisestä aaamun lehden ja uppoudun aamiaiseni ääreen yöradion sanoja taustalla kuunnellen. Elän päiväni parhaat hetket juuri aamuisin, kun ei ole kiire minnekään, kun voi kuvitella, että muu maailma nukkuu vielä. Kun hetken aikaa on sellainen olo, että kaikki on nyt ja tässä, minun käsissäni.

Sillä samalla sekunnilla kun uneton on saanut Nukkumatin hihansuusta kiinni, alkaa tasaisessa syklissä koveneva parku. Alakerran imeväinen on oppinut aavistamaan milloin asuintalon unettomat vihdoin nukahtavat, eikä häikäile käyttää tilaisuutta hyväkseen. On mahdotonta etukäteen kuvitella kuinka niin pienestä ihmisestä lähtee niin kova ääni, eikä ihan usein tule vastaan tilannetta, jossa on tungettava tulpat korviin siksi, että vauva huutaa omien seinien ulkopuolella. Vanhempia kävisi sääliksi, ellei heitä syyttäisi salaa: imetyksestä vierottaminen, tutista vierottaminen, yksin nukkumisen opettelu, kaikista näistä maksaa hintaa aikaiseen aamuherätykseen pakotettu naapuri.

Sillä samalla sekunnilla, kun ulko-ovi sulkeutuu selän takana aamuvarhaisella auringon noustessa, valtaa korvat huumaava mustarastaan laulu, ja kaikki muu unohtuu.

Blackbird singing in the dead of night
Take these sunken eyes and learn to see
All your life
You were only waiting for this moment to be free.

Blackbird fly Blackbird fly
Into the light of the dark black night.

Blackbird fly Blackbird fly
Into the light of the dark black night.

Blackbird singing in the dead of night
Take these broken wings and learn to fly
All your life
You were only waiting for this moment to arise
You were only waiting for this moment to arise
You were only waiting for this moment to arise.