Mustarastas

Päivän läksy: Älä koskaan ole pätevämpi kuin kollegasi, etenkään silloin, jos kollega on mies ja sinua ylemmässä asemassa. Siitä ei seuraa mitään hyvää.

Siunasin tänään fiksuuttani olla ottamatta vastaan tarjottuja esimies- ja päällikköpestejä. Olisin siinä roolissa sietämätön, luultavasti hyvin samankaltainen kuin oma pomoni - tosin sillä erotuksella, että stressaisin kuin pieni eläin alaisteni osaamattomuudesta ja kykenemättömyydestä, ja tarkistaisin omakätisesti kaiken, mitä firmassa tehdään. Parempi siis jättää se homma osaavammille.

Mutta se, mitä osaisin, olisi olla teeskentelemättä että kiinnostaa silloin kuin ei oikeasti kiinnosta pätkääkään. Sain odottamatta pomoni lounasseurakseni, ja jo pelkästään tämä fakta riitti pukkaamaan kylmän hien otsalle. Ennen jopa läheiseltä tuntunut ihminen on nyt kaukainen kokoomukselainen, joka on yhtä kiinnostunut alaisistaan kuin pihan pikkukivistä. Kun lounaan agendaksi muodostui kysellä kuulumisia mites menee -hengessä, niin tyhmempikin tajuaa, että metsään mennään ja peltiä rypistyy. Vielä tyhmempi olisi saattanut ottaa kysymyksen tosissaan ja jättää huomiotta pomon toisaalle pälyilevän katseen, joka kertoi kuuluvasti sen, että tosiasiassa menemiset eivät voisi vähempää kiinnostaa. Olisi kai pitänyt lyödä suoraan pöytään jokin kaunis numero, joka olisi kertonut firmalle tekemäni tuloksen määrän. Ehkä olisin sitten saanut kiitosta muustakin kuin keittämästäni kahvista.

Tai sitten en.

Mutta fiksu kun olen, niin häivyin ensimmäisen tilaisuuden tullen tekemään tätä tuottavaa työtä. Hah.

Opin tänään karvaasti kantapään kautta, kuinka pelottavaa voi olla se, ettei tiedä jotain - ja etenkin se, jos sen sanoo ääneen.

Nykyaika ei helli ihmisiä, jotka uskaltavat paljastaa osaamattomuutensa ja kysyä neuvoa silloin, kun omat tiedot eivät riitä. Työelämässä täytyy tietää kaikki ja mielellään vielä vähän enemmänkin. Jos ei tiedä, on otettava selvää: itsekseen, hiljaa, nopeasti. Jos asiakas keksii haluta jotain, mitä yrityksessä ei vielä ole, se hankitaan. Korjaus: sen väitetään jo olevan olemassa. Ja sitten työntekijät saavat raastaa ohimoitaan kukin itsekseen saadakseen yhtäkkiä sen kriittisen taidon, jota asiakkaan tarve vaatii. Vaihtoehtoisessa skenaariossa joku villi visionääri on keksinyt tavan rahastaa menetelmällä, jota kukaan ei ole kokeillut, mutta jonka joku hupsu asiakas vaaraa aavistamatta ostaa.

Ja sitten artisti maksaa.

Minä olen sillä tavalla uhkarohkea ja hullu peluri, etten ole koskaan pelännyt kysyä. Jos en tiedä, kysyn. Tietenkään en tieten tahtoen kiusaa kysymyksilläni ja yritän ensin itse selvittää, mutta kun oma kapasiteetti loppuu, avaan suuni. En näe mitään hyötyä siinä, että käytän kalliita tunteja sellaisen asian selvittämiseen, jonka joku fiksumpi voi kertoa minulle minuutissa, tai viidessätoista. Kun on oman alansa asiantuntija, tällaisia tilanteita tulee kohtuuharvoin vastaan. Mutta eivät ne vieraita ole.

Haistoin syliin tupsahtaneessa projektissa asiakkaalle myytyä substanssitonta hypetystä jo kaukaa. Ihmettelin aikani mistä on kyse ja miksi asioista puhutaan vaikeilla, kenellekään selkiytymättömillä nimillä. Ymmärsin pian, ettei kukaan muukaan oikein tiennyt, vaikka kaikki muuta esittivät. Projektin päällikkö meni niin pitkälle, että ehdotti muina miehinä, että myyty prosessi voitaisiin hoitaa “ihan sama kuinka”, vaikka sille olikin annettu tietty spesifi nimi. Mutta eihän asiakas niin tyhmä ole, etteikö olisi tarkistanut ennen sopimuksen tekoa mitä prosessi pitää sisällään. Yritin diplomaattisesti esittää, että lakkaisimme puhumasta asiasta nimillä, joita emme tunne, ja keskittyisimme siihen, mitä osaamme. Eiväthän psykiatritkaan väitä suorittavansa monivuotista psykoanalyysiä silloin kun kyse on kognitiivisesta terapiasta. Kosmetologi ei sano asiakkaalle tekevänsä Hjeronymus-hoitoa silloin, kun kyse on pelkästä mekaanisesta ihonpuhdistuksesta.

Vettä hanhen selkään.

Sitten oli pakko kysyä. Suunnittelupalaverissa avasin suuni, ja pyysin kanssatovereita kertomaan mitä olisi tarkoitus tehdä, sillä minä en tiedä. Epämääräistä mutinaa. Ympäripyöreitä latteuksia. Ei riitä! Minä halusin konkreettisen selvityksen. Jos ja kun tarkoituksenamme oli selvittää työtapa vielä kolmannelle osapuolelle, olisi se totta vieköön syytä osata itsekin. Käsiä ei noussut. Minua katsottiin kuin mielipuolta, ja tuskanhien pystyi haistamaan. Haistoinko ilmassa myös pelkoa? Miksi se kyselee, miksei se jo ole hiljaa. Vältteleviä kommentteja. Kyselin lisää. Mitä tässä olisi tarkoitus tehdä? Kuinka tässä edetään? Mitä välineitä tässä tarvitaan? Mitä meillä on prosessin lopputuloksena?

Kukaan ei tiennyt. Olin taas kerran virallisesti Se Hankala. Ei mikään uusi rooli. Päällikkö ei näyttänyt tyytyväiseltä joutuessaan sen tosiasian eteen, ettei osannut itsekään selittää mistä on kyse. Liikuttiin heikoilla jäillä.

Mutta sitten, kuin ihmeen kaupalla, tilanne lähti purkautumaan. Aina ei käy näin hyvin. Ihmiset alkoivat esittää olettamuksia siitä, mitä prosessi voisi pitää sisällään. Yhtäkkiä kukaan ei enää väittänyt tietävänsä, eikä edes antanut ymmärtää niin. Spekuloitiin, aprikoitiin. Pyrittiin muodostamaan ymmärrystä yhdessä. Siinä leikissä unohtuivat valheelliset nimet, joiden todellista sisältöä kukaan ei tiennyt. Pelko hälveni. Taidettiin luoda kokonaan uusi toimintamalli.

Kun tieto on valtaa, on maailman suurin pelko se, ettei tietoa ole.

Jossain vaiheessa uraani oli ajankohtaista tehdä päätös siitä, lähteäkö ulkomaille töihin vai ei. Veri veti jonkin aikaa kiivaasti maailmalle, mutta mukavuudenhalu vei voiton, ja jäin Suomeen. Kukapa tietää, ehkä vielä joskus matkustuskärpänen puraisee ja päätän lähteä; sitä ennen kuitenkin tunnen saavani ulkomailla työskentelystä tarpeekseni ihan näillä tavallisilla ulkomaankomennuksillakin, joita kuitenkin kertyy vuodessa kahden käden sormien verran.

Vieraat kulttuurit ovat kuitenkin joka päivä läsnä monikulttuurisessa työympäristössä, jossa yleisimmin puhuttu kieli tuntuu olevan se kuuluisa “bad English”. Hoonoa soomea meillä ei kuule, sillä ulkkarit ovat hirmuisen arkoja sanomaan suomeksi mitään. Hyvä että huomenen tai kiitoksen, mutta siinäpä se jo onkin. Meillä suomalaisilla sen sijaan ei tunnu olevan ongelmia ilmaista itseämme ihan karmeillakin englannintaidoilla, vaikka vastapuhuja olisi natiivi englanninpuhuja.

Tapasin aina ajatella, että jos lähtisin ulkomaille töihin, yrittäisin tietenkin sopeutua sikäläiseen vallitsevaan kulttuuriin parhaani mukaan. Itse asiassa ajatus oli niin itsestäänselvä, etten uhrannut sille juuri aikaa: tiesin, että tekisin niin, vaikka se tarkoittaisikin pahaa kahvia ja elämää ilman ruisleipää, ja toki monia muitakin ihmeellisyyksiä. Kartoitin jo etukäteen parin potentiaalisen maa- ja kaupunkivaihtoehdon taustoja; vähän kulttuurista, vähän kaupungin menoista, ilmastosta, politiikastakin, ja niin edelleen. Vieläkin olen taipuvainen ajattelemaan, että näin tekisi kuka tahansa muukin. Olisihan se aika vaikeaa toimia maassa tietämättä yhtään kulttuurista ja kontekstista, jossa homma pyörii.

Mutta ehkä suomalaiset ovat keskivertoa sivistyneempää sakkia, kun tällaisia mietimme. Olen ollut todella yllättynyt ja ällistynyt siitä, kuinka ulkomailta tulleet kollegani ovat täysin pihalla suomalaisesta elämäntavasta ja ilmapiiristä. Suomalainen koulutus- ja sosiaalijärjestelmä, politiikasta puhumattakaan, ovat jääneet heille täysin vieraaksi vielä vuosien Suomessa asumisen jälkeenkin. Ei voida olettaa, että joku tulee ja kädestä pitäen kertoo kaiken, mitä pitää tietää asuakseen Suomessa, vaan kyllä siihen vaaditaan omaakin aktiivisuutta - ihan niin kuin missä tahansa muussakin maassa. Ja nyt on kuitenkin kyse korkeasti koulutetuista, hyvätuloisista ihmisistä, joilla on tiedon hankkimiseen mahdollisuus. Mutta eivät he ole viitsineet, tai pitäneet sitä tarpeellisena. Siispä jopa päivän uutiset ovat heille ihan hepreaa, suomalaisesta musiikista ei tiedetä mitään, tai siitä mitä kouluissa opetetaan, kuinka toimii suomalainen ammattiliitto (ja mikä se ylipäätään on), kuinka kierrätetään, ja monta muuta asiaa - kaikki on vierasta.

Miksi ihmeessä näin? Olenko jokin outo poikkeus, kun en osaisi kuvitellakaan muuttavani vieraaseen maahan ilman, että tietäisin asuinympäristöstäni muutakin kuin lähikaupan osoitteen ja baarin, jossa työkaverit tapaavat töiden jälkeen hengailla? Totta hitossa katsoisin Belgiassa belgialaisia ohjelmia televisiosta, ymmärsinpä kieltä tai en; lukisin paikallisia uutisia, haluaisin perehtyä siihen, kuinka lapseni kouluissa kasvatetaan, mitä puoluetta äänestäisin ja minkä viranomaisen puoleen käännyn, jos työpaikalla sorsitaan naisia. Lukisin juorulehtiä ihan siitä ilosta, että tietäisin kuka on paikallinen Jani Sievinen ja minkä yhtyeen levy keikkuu listaykkösenä. Hemmetti, seuraan muiden maiden juttuja nytkin, vaikka asun sentään Suomessa!

Vai ovatko kollegani se poikkeus, joka vahvistaa säännön?

Viime vuosina miehille on ollut tarjolla ties minkälaisia uusia seksuaalisuuden kategorisointiyrityksiä aina pehmoista retro- ja metroseksuaalehin, mutta me naiset olemme saaneet pyristellä perinteisellä äiti/huora/madonna-mittarilla. Ei enää! Uusi V-lehti ojentaa auttavan kätensä esitellen peräti neljä (4) uutta seksuaalisuusmäärettä, joista sopii valita se osuvin: vaihtoehtoina on nitroseksuaali, excelseksuaali, postseksuaali ja hyperseksuaali.

Minä valitsen excelseksuaalin, kuinkas muuten: “Moderni uranainen ei ehdi vongata miesten perään. Excelseksuaali on täpäkkä powerdresser, jolle myös itse seksi on tiukkaa projektinhallintaa tulos tai ulos -linjalla.”

Etenkin tälle lajille tyypillinen ääntely tuntuu epämääräisen tutulta:
”Nyt Repa heti palaveriin sieltä!”
”Tämä asia olisi pitänyt hoitaa jo eilen.”
”Miksi tätä ei hoidettu jo eilen?”

Mutta jakkupukua en vieläkään omista; en, vaikka vuosien takainen exäni siitä fantasioikin. Niin tiukkana tämä täti on pysynyt.