Mustarastas

Päivän läksy: Älä koskaan ole pätevämpi kuin kollegasi, etenkään silloin, jos kollega on mies ja sinua ylemmässä asemassa. Siitä ei seuraa mitään hyvää.

Siunasin tänään fiksuuttani olla ottamatta vastaan tarjottuja esimies- ja päällikköpestejä. Olisin siinä roolissa sietämätön, luultavasti hyvin samankaltainen kuin oma pomoni - tosin sillä erotuksella, että stressaisin kuin pieni eläin alaisteni osaamattomuudesta ja kykenemättömyydestä, ja tarkistaisin omakätisesti kaiken, mitä firmassa tehdään. Parempi siis jättää se homma osaavammille.

Mutta se, mitä osaisin, olisi olla teeskentelemättä että kiinnostaa silloin kuin ei oikeasti kiinnosta pätkääkään. Sain odottamatta pomoni lounasseurakseni, ja jo pelkästään tämä fakta riitti pukkaamaan kylmän hien otsalle. Ennen jopa läheiseltä tuntunut ihminen on nyt kaukainen kokoomukselainen, joka on yhtä kiinnostunut alaisistaan kuin pihan pikkukivistä. Kun lounaan agendaksi muodostui kysellä kuulumisia mites menee -hengessä, niin tyhmempikin tajuaa, että metsään mennään ja peltiä rypistyy. Vielä tyhmempi olisi saattanut ottaa kysymyksen tosissaan ja jättää huomiotta pomon toisaalle pälyilevän katseen, joka kertoi kuuluvasti sen, että tosiasiassa menemiset eivät voisi vähempää kiinnostaa. Olisi kai pitänyt lyödä suoraan pöytään jokin kaunis numero, joka olisi kertonut firmalle tekemäni tuloksen määrän. Ehkä olisin sitten saanut kiitosta muustakin kuin keittämästäni kahvista.

Tai sitten en.

Mutta fiksu kun olen, niin häivyin ensimmäisen tilaisuuden tullen tekemään tätä tuottavaa työtä. Hah.

Vedin huolella aamukahvit väärään kurkkuun lukiessani Taloussanomien uutista siitä, kuinka naisparkeille olisi tilausta rautakaupoissa. “Naiset tarvitsisivat yhtä lailla lepopaikkoja. Ostospäivä clas ohlsoneissa, motoneteissa ja bauhauseissa voi olla aika hajottavaa. Talttasarjat, laikat, solenoidit sun muut vempaimet ja kaikenlainen hifistely ovat sellaista osaa miehen ihmeellisestä maailmasta, joka ei jaksa innostaa”, jutussa siteerataan jotain nimetöntä lukijaa, ja jatketaan sujuvasti vertaamalla naisia koriin: “Lempäälään joulukuussa avattavaan IdeaParkiin on niin ikään pohdittu jonkinlaista mies- tai isäparkkia naistenvaateliikkeiden viereen. Koirillekin rakennettaneen ulos laaja koirapuisto. Lapsille taas tekemistä tarjoaa oma kulttuurikeskus Pii Poo. Naisparkkia ei IdeaParkistakaan löydy. Miksi ei?”

Voi herramunjee!

Okei, oletan olevani jokin mutaatio viihtyessäni erinomaisesti tämän maailman clasohlsoneissa ja bauhauseissa, mutta ajatus siitä, että parkkeja tarvittaisiin kenellekään, on jotenkin käsittämättömän vastenmielinen ja kielii siitä, että parisuhteessa itsessään olisi korjaamisen varaa. Ja siihen korjaamiseen eivät nais- tai miesparkit auta.

Jos oletuksena on, että miehet ahdistuvat vaateliikkeissa, niin miksi naiset pakottavat miehet mukaansa shoppaamaan? Jos nainen ei viihdy pulttien ympäröimänä, kuka käskee lähteä mukaan? Ei parisuhde voi olla sellainen vankila, josta ei pääse koskaan pois. Ei asioiden jakaminen voi tarkoittaa sitä, että ihastellaan silmät lasittuneina maaliteloja ja pitsipöksyjä, jos sellainen ei itseä pätkääkään huvita. Maailmasta täytyy löytyä muutakin jaettavaa.

Menkää itseenne, miehet ja naiset. Jos miehesi ei innostu shoppaamisesta, jätä se kotiin. Kenties mies osaisi sinun ostellessani hakeutua vaikka kahville tai mennä sellaiseen liikkeeseen, joka häntä itseään innostaa. Älä raahaa halutonta miestä alusvaateosastolta toiselle; se on kanssashoppaajillekin ankeaa katseltavaa. Naisilla en uskoisi olevan ajan (ja rahan) kuluttamisen ongelmaa: pysy kaukana rautakaupasta, jos et siellä viihdy, tai mene siihen viereiseen vaateliikkeeseen.

Mutta meitä on joka junaan sukupuolesta riippumatta, on shoppaavia miehiä, ostoksia inhoavia naisia. Pitäisikö mieluummin tarkastella sitä, miksi yhteistä aikaa mennään viettämään kauppakeskuksiin? Milloin, ja ennen kaikkea miksi, ostamisesta on tullut harrastus?

Viime vuosina miehille on ollut tarjolla ties minkälaisia uusia seksuaalisuuden kategorisointiyrityksiä aina pehmoista retro- ja metroseksuaalehin, mutta me naiset olemme saaneet pyristellä perinteisellä äiti/huora/madonna-mittarilla. Ei enää! Uusi V-lehti ojentaa auttavan kätensä esitellen peräti neljä (4) uutta seksuaalisuusmäärettä, joista sopii valita se osuvin: vaihtoehtoina on nitroseksuaali, excelseksuaali, postseksuaali ja hyperseksuaali.

Minä valitsen excelseksuaalin, kuinkas muuten: “Moderni uranainen ei ehdi vongata miesten perään. Excelseksuaali on täpäkkä powerdresser, jolle myös itse seksi on tiukkaa projektinhallintaa tulos tai ulos -linjalla.”

Etenkin tälle lajille tyypillinen ääntely tuntuu epämääräisen tutulta:
”Nyt Repa heti palaveriin sieltä!”
”Tämä asia olisi pitänyt hoitaa jo eilen.”
”Miksi tätä ei hoidettu jo eilen?”

Mutta jakkupukua en vieläkään omista; en, vaikka vuosien takainen exäni siitä fantasioikin. Niin tiukkana tämä täti on pysynyt.

Tänä kesänä olen kuullut useammankin lähipiirin (ja vähän kaukaisemmankin) miehen paitsi lisääntyneen, myös jäävän isyysvapaalle. Virkistävää. En ollut aikaisemmin edes tajunnut kuinka fiksua ja ennakkoluulotonta porukkaa ystävissäni on! Tosin sanottava on, että kaikki nämä miehet ovatkin olleet aina varsin maskuliinisia; sellaisia, joiden miehekkyys ei ole lastenhoidosta kiinni. Saisivat ryhtyä kurssittamaan niitä onnettomia ressukoita, joiden mielestä lastenhoito kuuluu vain naisille.

Koska lähipiiri on viime vuosina lisääntynyt ahkerasti, olen saanut aitiopaikalta tarkastella myös sitä, mitä tapahtuu niille ihmisille, jotka lapsia saavat. Olen havainnoinnissani päätynyt siihen tulokseen, että lapsen saaminen muuttaa väistämättä jotain myös korvien välisissä kytkennöissä, enkä tarkoita tällä nyt vain sitä, että lapsesta tulee yhtäkkiä maailman keskipiste. Se on sentään vielä järkeenkäypää. Huomattavaa on myös se, että olen vilpittömästi iloinen jokaisesta saadusta lapsesta - niin paatunut lapsenvihaaja minäkään en ole, että naama nutturalla kyttäisin toisten edesottamuksia.

Mirandan äkkiväärän sarkasmin ja viiltävän ironian pehmeneminen Sinkkuelämässä ei ole silkkaa fiktiota. Olin ällikällä lyöty, kun iät ja ajat partaveitsenterävästä ajatuksenkulusta ja kipakoista kommenteista tunnetusta opiskelutoveristani kuoriutui raskausaikana hitaasti elehtivä ja vielä hitaammin ajatteleva täti-ihminen, jolle oli yhtäkkiä ihan turhaa heittää mitään nasevaa sutkausta, sillä se meni varmuudella ohi. Siinä joutui ystäväkin opettelemaan kokonaan uudenlaisen kommunikoinnin muodon, jossa kertaus todellakin oli opintojen äiti.

Entä sitten se läheinen ihminen, jolle kävi tismalleen päinvastoin: ikuisena (henkisenä) blondina tunnetusta sinisilmäisestä naapurintytöstä paljastuivat ne särmikkäämmät ja elämänmakuisemmat puolet. Yhtäkkiä puheenaiheita oli paljon enemmän. Yhtäkkiä kaikkea ei enää tarvinnut selittää kahteen kertaan. Ja vastoin kaikkia kuvitelmiani tämä nainen ei koskaan leperrellyt lapsilleen.

Toisin kuin se vanha kaverini, joka uhkui äitiyttä jo silloin, kun äitiys tuntui olevan meille kaikille jotain, mikä tapahtuisi joskus sadan vuoden kuluttua, jos silloinkaan. Aviomies, kaksi lasta, omakotitalo, koira ja elämä tiptop-kunnossa, sellaista kuvittelin. Mielessäni näin puunatut lattiat ja kiiltävät pöydät, jonka ääressä lapset istuisivat kiltteinä ja hyvinkasvatettuina ja tervehtisivät vierasta kohteliaasti kädestä pitäen. Kaikki järjestyksessä, kaikki kohdillaan. En ollut ihan väärässä ennustuksessani, mutta se asia, missä menin pieleen oli sitäkin yllättävämpi. Että kuinka siististä ja kiltistä perhetytöstä yhtäkkiä kasvoikin äitiyden myötä homssantuusa vailla vertaa; jonka kotona on parempi katsoa ensin ennen kuin istuu. Ja jonka lapset eivät taida edes tietää missä keittiön pöytä on.

Tänään arvelin löytäneeni säännön vahvistavan poikkeuksen, sillä olin ennättänyt jo iloita ystävästäni, jonka ruuvit säilyivät tallessa koko raskauden läpi. Kasvavaa vatsaa ja äitiyteen valmistautumista lukuunottamatta kaikki tuntui olevan ennallaan luonteenpiirteineen päivineen, eikä lapsen saaminen tuonut esiin mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Normaalia elämää kaikki. Ehkä siksi en voinut olla hymyilemättä, kun kuitenkin löysin kuoresta pienen särön: aina lapsiin asiallisesti suhtautunut nainen ei kuitenkaan voi olla lepertelemättä sille omalle pienokaiselleen. Että edes sen verran.

Muuten kai olisinkin jo ollut huolissani.

Ja minä kun olin ajatellut ilmoittautua syksyllä työväenopiston kurssille. Saakohan tämän videon kanssa muskelit kaupan päälle?