Mustarastas

Kun tulen työmatkalta kotiin, on kiire ryhtyä siivoamaan. Lakanat, pyyhkeet pesukoneeseen, vanhat ruuat pois, astiat, vaatteet, kaikki mikä muistuttaa hänestä. Sitä on paljon. Samaan aikaan päässä raksuttaa hoidettavien asioiden lista: meillä on yhteinen verkkosivu, kuinka sen käy? Vakuutusyhtiöön on otettava yhteyttä heti arjen koittaessa ja vaihdettava edunsaajan nimi. Minne laitan hänen villasukkansa? Entä kaikki lahjat - niitä on kertynyt kolmen vuoden aikana yllättävn paljon. Myisinkö ne, vienkö korut takaisin liikkeeseen?

Verkon sosiaalinen puoli ei auta, olemme ehtineet kietoutua yhteen myös lukemattomisssa sosiaalisen median palveluissa. En tohdi irtisanoa tuttavuutta, mutta toivon, että hän jatkaa harvoin päivittävää linjaansa. Toivon, ettei koskaan tarvitse lukea Facebookista hänen muuttunutta siviilisäätyään, sillä senkin aika koittaa joskus. Alan ymmärtää, että emme enää palaa yhteen, vaikka ruumiissani ei ole solua, joka ei sitä toivoisi, kaikesta huolimatta. Niin hullu on ihminen.

Muistelen, että erossa on viisi vaihetta, ainakin. Yksi niistä on viha. Odotan sitä tällä hetkellä enemmän kuin mitään. Odotan, että se peittäisi tämän pohjattoman surun alleen.

Miksi tuntuu siltä, että olen olemassa vain suhteessa sinuun?

Miksi annat minulle lahjaksi vain asioita, joita itsekin toivoisit, minun toiveitani kuulematta?

Miksi määrittelet minut itsesi kautta?

Miksi hyvät puoleni ovat mitattavissa sinun kauttasi?

Miksi kehtaat loukkaantua, kun en elä toiveidesi mukaan?

Parisuhteessa jos missä joutuu jatkuvasti silmäkkäin oman rajallisuutensa ja päähänpinttymiensä kanssa jopa naurettavuuksiin asti, vaikka usein nauru tuntuukin olevan niin kovin, kovin kaukana. Kuinka tulla toimeen esimerkiksi sen tosiasian kanssa, että sellainen piirre, joka on ollut koko elämän ajan olennainen osa omaa personaa, ja jopa kiitelty ominaisuus, onkin yhtäkkiä parisuhteessa vähemmän toivottava luonnevika, josta olisi syytä hankkiutua eroon pikimmiten? Tai että tiikerin olisi ainakin syytä haalistaa raitojaan.

Sitä joutuu pohtimaan, että tarkoittaako periksiantaminen ja omien tapojen muuttaminen samalla sitä, että luopuu minuudestaan, edes osasta siitä, parisuhteen hyväksi. Ja että onko se loppujen lopuksi hyväksi kenellekään. Joustaminen on lastenleikkiä niin kauan kuin tosi ei ole kyseessä. Olen onnistunut antamaan toiselle aikaa sekä tilaa elämässäni ja kattoni alla helppoudella, jota en olisi voinut koskaan kuvitella. Miksi sitten arjen pienet asiat, niin kuin se, kuinka tiskataan ja kuinka luettu lehti asetetaan keräyskoriin, aiheuttavat niin paljon kitkaa? Miksi voin jakaa omastani, mutten osaa joustaa siitä, voiko leivänmurut jättää keittiön pöydälle?

Ihmissuhde oli eilen oma-aloitteisesti päättänyt ilahduttaa naistaan, ja toi jäätelöä ja lakritsikastiketta - kumpikin naisen herkkua. Oli osannut ostaa vielä oikeaa laatua ja tarkistanut tuoteselosteet ruokarajoitteet tietäen.

Sydäntä lämmitti. Meni melkein oikein.

No, en olekaan vielä tavannut miestä, joka tajuaisi naisten vähäkalorisuuden päälle, tai tietäisi, että sellaisiakin vaihtoehtoja on. Baby steps, baby steps.

Kylpyhuoneeseen on ilmestynyt toinen hammasharja, sänkyyn toinen tyyny, ja makuuhuoneen lattialla odottaa sekalainen vaatepino vapautuvaa hyllytilaa.

Eikä ahdista yhtään.

Vielä.