Musiikkimaku on kriittinen tekijä suhteessa kuin suhteessa. Mietitäänpä vaikka jo vanhempia ja lasta: yksi keskeisimmistä itsenäistymisriiteistä on se, kun teini huudattaa rokkia huoneessaan, eivätkä humpankuuntelijavanhemmat ymmärrä. Pikkuisen kismittää sitä murrosikäistä, jonka vanhemmilla on itselläänkin hyllyssä Slayerin levyt, vaikea siinä on sitten olla kapinallinen muuten kuin Paula Koivuniemeä kuuntelemalla, eikä sellaista kaveripiirissä hyvällä katsottaisi.
Mutta on musiikki tärkeässä roolissa vielä vanhempanakin, sitten kun sitä ei tarvitse enää käyttää erottautumiseen ja kapinointiin (muuten kuin ehkä hiljaa itsekseen). Olen omissa ihmissuhteissani, laatuun katsomatta, huomannut kuinka kerkeästi pistän ihmiset lokeroon sen mukaan, minkälaisia levyjä cd-hyllyssä makaa. Jos levyjä ei ole ollenkaan, emme luultavasti ole ystäviä.
Vanhemmiten musiikista on tullut vieläkin kriittisempi tekijä. Kun suhteessa on selvitetty iät ja horoskoopit, siviilisääty ja asumismuoto, on aika luontevaa ryhtyä puhumaan harrastuksista, joista yksi on yleensä musiikki ihmisellä kuin ihmisellä. Ellei ole, emme tunne. Muistan vieläkin vilpittömän ällistyksen, kun ala-asteen luokkatoveri tuli joskus paljastaneeksi, ettei kuuntele musiikkia ollenkaan, eikä tunne yhtään laulajaa. Se ei mahtunut minun pieneen päähäni ei sitten millään: että ei kuuntele musiikkia! Kuinka se on mahdollista? “No, joululauluja ehkä”, Liinu [nimi muutettu] sopersi hämmästyksestäni säikähtäneenä, ja minusta tuntui kuin kokonainen maanosa olisi kadonnut jäljettömiin jalkojemme alta. Sinä Amerikka, minä Eurooppa, me emme kohtaa.
Kun musiikki on näytellyt keskeistä roolia koko elämän, on aika vaikea suhtautua sellaiseen, joka ostaa levynsä huoltoasemalta tai vain hittilistojen kärjestä. Siksi saatan viivytellä tuskaisen kauan ennen kuin uskallan käydä käsiksi tähän Pandoran lippaaseen, sillä sen vaikutus voi olla murskaava. Ystävilleni sallin keskinkertaisuuden ja anssikelat, mutta tärkeiden ihmissuhteiden kohdalla oudosta musiikkimausta on jo vaikeampi joustaa. On helpompaa hyväksyä ja ymmärtää erilainen, mutta silti persoonallinen maku kuin ei makua ollenkaan: olen ollut läheisessä suhteessa kantrifanin, thrashmetallistin, industrialin ja amerikansynkän Toolin kuuntelijain kanssa. Ne suhteet eivät musiikkiin kaatuneet. Paljon vaikeampaa on ollut silloin, jos vastapuoli on musiikin suhteen ulkona kuin lumiukko.
On hälyttävää, jos radio ei ole koskaan auki. Vielä hälyttävämpää, jos edellinen levyostos oli Eppu Normaalin kokoelma. Jos mp3-soittimesta löytyy sellaisia “ihan kivoja” normibändejä kuin CMX, Red Hot Chili Peppers, Kotiteollisuus ja Poets Of The Fall, eiväkä Lapko, Sydän, sydän ja OK Go sano edes niminä mitään, huolestun toden teolla. Voiko suhteella olla tulevaisuutta, jos edes sävellaji ei ole sama, vaikka biisi olisikin toisella toinen?
