Mustarastas

Kevään tulon tietää siitä, että joka lehti pursuaa laihdutusohjeita ja kevennettyjä ateriavinkkejä. Sen voisi vielä sulattaa, mutta kun samaan aikaan joukkoomme ovat laskeutuneet myös kaksijalkaiset ruokapoliisit, alkaa paatuneempaakin pitsanpurijaa närästää. Mikä ihme siinä on, että joitakin kanssaeläjiä toisen lautasen sisältö tuntuu kiinnostavan enemmän kuin se oma? Ja miksi suurinta ääntä terveellisestä ruokavaliosta pitävät aina ne, joiden tarjotin on lastattu ranskanleivällä ja kermakastikkeella? Tai ne, joiden mielestä oliiveilla, aurinkokuivatuilla tomaateilla ja majoneesilla höystetty salaatti on kevyttä laihdutusruokaa?

Otetaan ensin se malka omasta silmästä ja kaivellaan vasta sitten naapurin lautasta.

Päivän läksy: Älä koskaan ole pätevämpi kuin kollegasi, etenkään silloin, jos kollega on mies ja sinua ylemmässä asemassa. Siitä ei seuraa mitään hyvää.

Siunasin tänään fiksuuttani olla ottamatta vastaan tarjottuja esimies- ja päällikköpestejä. Olisin siinä roolissa sietämätön, luultavasti hyvin samankaltainen kuin oma pomoni - tosin sillä erotuksella, että stressaisin kuin pieni eläin alaisteni osaamattomuudesta ja kykenemättömyydestä, ja tarkistaisin omakätisesti kaiken, mitä firmassa tehdään. Parempi siis jättää se homma osaavammille.

Mutta se, mitä osaisin, olisi olla teeskentelemättä että kiinnostaa silloin kuin ei oikeasti kiinnosta pätkääkään. Sain odottamatta pomoni lounasseurakseni, ja jo pelkästään tämä fakta riitti pukkaamaan kylmän hien otsalle. Ennen jopa läheiseltä tuntunut ihminen on nyt kaukainen kokoomukselainen, joka on yhtä kiinnostunut alaisistaan kuin pihan pikkukivistä. Kun lounaan agendaksi muodostui kysellä kuulumisia mites menee -hengessä, niin tyhmempikin tajuaa, että metsään mennään ja peltiä rypistyy. Vielä tyhmempi olisi saattanut ottaa kysymyksen tosissaan ja jättää huomiotta pomon toisaalle pälyilevän katseen, joka kertoi kuuluvasti sen, että tosiasiassa menemiset eivät voisi vähempää kiinnostaa. Olisi kai pitänyt lyödä suoraan pöytään jokin kaunis numero, joka olisi kertonut firmalle tekemäni tuloksen määrän. Ehkä olisin sitten saanut kiitosta muustakin kuin keittämästäni kahvista.

Tai sitten en.

Mutta fiksu kun olen, niin häivyin ensimmäisen tilaisuuden tullen tekemään tätä tuottavaa työtä. Hah.

Olipahan eilen nähty Paholainen pukeutuu Pradaan sen verran tivolihattaraa, että kotiin palattua oli pakko huuhdella päätä heviäijien noloilla tilityksillä psykiatrilleen. Kumpi sitten lie pienempi paha. Molemmat kyllä käyvät surullisista esimerkeistä sen suhteen, mitä voi tapahtua, kun jokin asia ottaa elämässä ylivallan - siinä ei metalli ole muotia parempi, jos päässä sattuu sopivasti viiraamaan.

Aamulla heitin jogurtit kaarella puhtaalle paidalle; farkutkin saivat osansa. Töissä, tietenkin, jossa ei vaihtovaatteita ole. Mitäs piti välipalaa ahmia.

Töiden jälkeen sain urakalla ihmetellä sitä, millä logiikalla kirjakaupat kirjoja myytäväksi tilaavat. Että jos jotain kirjaa mainostetaan kovin lehdissä ja kirjailijat puhuvat vähän joka mediassa, niin eikö silloin ole oletettavaa, että niitä kirjojakin ostetaan? Ilmeisesti ei. Tähän mennessä käymistäni viidestä paikasta on jokaisesta ollut Kaarina Hazardin Kontallaan loppuunmyyty. Pohjanoteerauksen teki lähiostarin kirjakauppa, johon kirjoja oli tilattu kokonaiset yksi, ja “se meni jo”. Ihanko totta!

Helsingin juhlaviikoilla tuntuu sisäinen kommunikointi mättävän pahemman kerran. Ihastuin jokin aika sitten juhlaviikkojen paitamalleihin, ja päätin hankkia itselleni sellaisen ensi tilassa. Netistä olisi voinut tilata, mutta koska samaan aikaan HOK ilmoitti asiakkaidensa saavan paidat alennettuun hintaan, päätin odottaa siiheksi, että ne tulisivat keskustan Sokokseen myytäväksi. Juhlaviikoilta kerrottiin, että paitoja saa tästä päivästä, siis juhlaviikkojen avajaisista, alkaen, ja että niitä saisi vain Sokokselta.

Lasipalatsin Lippupalvelun ikkunassa paitoja kuitenkin roikkui. Mutta ei niitä siellä myydä, älkää erehtykö kysymään. Sen sijaan kerrottiin, että Sokoksen urheiluosastolta niitä saa. Sinne. Urheiluosastolla ei oltu paidoista kuultukaan. Selvisi, että ne ovatkin nuortenosastolla. Ketä lie infottu väärin? Ja mitä vanhat silmäni näkivätkään: paitoja oli tiskissä muutama hajakappale, kokoina iso ja vielä isompi. Ihmettelin asiaa myyjälle, joka kertoi ystävällisesti, että siinä ne kaikki ovat eikä lisää tule. Ja että onhan niitä jo viikko siinä ollutkin. Siis mitä? Tänään on juhlaviikkojen aloituspäivä ja paidat ovat lopussa, eikä ole enempää. Nyt on joku ollut fiksuna.

Hampaita kiristellen ostin liian ison paidan. Omaa tyhmyyttä, tiedän. Lisäksi vielä asiakasomistajien etuhinta oli peruttu. Niinkin voi ilmeisesti tehdä.

Ennen kulkuneuvoon hyppäämistä kurvasin vielä Sanomataloon kysymään vielä yhdestä paikasta kirjaa, jota ei todistettavasti saa mistään. Vesiperä sielläkin. Mutta sen sijaan näin Helsingin Sanomien myymälässä, tadaa, telineellisen juhlaviikkopaitoja. Kaikkia kokoja. “Meillä on ollut näitä myynnissä joka vuosi”, myyjä kertoi, kun olin saanut hampaideni välistä sihistyä asiani.

Päätin lohduttautua smoothiella, jonka hinta oli merkitty kaksi euroa liian alhaiseksi trendikahvion hinnastossa. Tuskin olisin muuten neljää euroa mehulasillisesta ja jäämurskasta maksanutkaan. Etenkin kun tarjoilijatyttö jätti astian kannen auki, ja sain minttuananasta suoraan rinnuksille - siihen jogurtin kyytipojaksi.

No, ehdin sentään kotiin kaksi minuuttia ennen ukkoskuuron alkua.

Aamun uutinen tietää kertoa, että autoilijat uhmaavat kännykkäkieltoa. Mikä yllätys! Noudattiko sitä joku joskus? Minun puolestani kännykän pitämisen autoissa saisi kieltää kokonaan, sen verran riskialttiita kapineita ne ovat. En ymmärrä, miten joku voi luulla, että autoilijan keskittymiskyky siitä paranee, jos korvalla on hands-free sen sijaan, että kännykkä olisi kädessä. Taas kuvitellaan, että kyse on koneen hallinnasta; siitä, että kumpikin käsi on ratissa, vaikka vielä enemmän olisi syytä ajatella sitä, kuinka paljon ajaja pystyy puhuessaan keskittymään ympäröivään liikenteeseen. Jos mieli on jossain muualla, on paha keskittyä. Kenenkään, missään, mihinkään.

Enpä muista koskaan aikaisemmin heränneeni savunhajuun. Silmiä ja kurkkua kirvelee sisätiloissa, omassa kodissani. Minulle riittäisi jo: tule, sade, tule.

Kouluaikoina kaikki tiesivät legendaarisen myöhästymisselityksen, jonka mukaan oppilas käveli sumussa koulun ohi. Tottahan se ei ollut, mutta sen sijaan en nähnyt unta tänä aamuna reklamoidessani puuttuvasta lehdestä: lehdenjakajalta olivat olleet avaimet hukassa! Lopputuloksena sanomalehtipino oli jätetty somasti ulko-oven pieleen. Aika harva niitä vain siitä hoksasi aamurähmäisin silmin lähteä metsästämään; sen sijaan asiakaspalvelussa saivat varmasti olla korvat punaisina. Avaimet kaulaan, sanon minä.

Sillä samalla sekunnilla kun alakerran naapureiden ovi aukeaa, alkaa huuto. Lapsi on ehdollistunut kerrostalon rappukäytävän kaikuun, joka resonoi jokaisessa ovenpielessä ja postiluukussa, ja jolta ei väliovettomassa asunnossa pääse karkuun millään. Ja se huuto ei ole mitään pientä vienoa vauvan itkua, vaan karjumista täyttä kurkkua kuin päätä leikattaisi.

Sillä samalla sekunnilla kun uneton on saanut Nukkumatin hihansuusta kiinni, alkaa tasaisessa syklissä koveneva parku. Alakerran imeväinen on oppinut aavistamaan milloin asuintalon unettomat vihdoin nukahtavat, eikä häikäile käyttää tilaisuutta hyväkseen. On mahdotonta etukäteen kuvitella kuinka niin pienestä ihmisestä lähtee niin kova ääni, eikä ihan usein tule vastaan tilannetta, jossa on tungettava tulpat korviin siksi, että vauva huutaa omien seinien ulkopuolella. Vanhempia kävisi sääliksi, ellei heitä syyttäisi salaa: imetyksestä vierottaminen, tutista vierottaminen, yksin nukkumisen opettelu, kaikista näistä maksaa hintaa aikaiseen aamuherätykseen pakotettu naapuri.

Sillä samalla sekunnilla, kun ulko-ovi sulkeutuu selän takana aamuvarhaisella auringon noustessa, valtaa korvat huumaava mustarastaan laulu, ja kaikki muu unohtuu.