Mustarastas

Kun tulen työmatkalta kotiin, on kiire ryhtyä siivoamaan. Lakanat, pyyhkeet pesukoneeseen, vanhat ruuat pois, astiat, vaatteet, kaikki mikä muistuttaa hänestä. Sitä on paljon. Samaan aikaan päässä raksuttaa hoidettavien asioiden lista: meillä on yhteinen verkkosivu, kuinka sen käy? Vakuutusyhtiöön on otettava yhteyttä heti arjen koittaessa ja vaihdettava edunsaajan nimi. Minne laitan hänen villasukkansa? Entä kaikki lahjat - niitä on kertynyt kolmen vuoden aikana yllättävn paljon. Myisinkö ne, vienkö korut takaisin liikkeeseen?

Verkon sosiaalinen puoli ei auta, olemme ehtineet kietoutua yhteen myös lukemattomisssa sosiaalisen median palveluissa. En tohdi irtisanoa tuttavuutta, mutta toivon, että hän jatkaa harvoin päivittävää linjaansa. Toivon, ettei koskaan tarvitse lukea Facebookista hänen muuttunutta siviilisäätyään, sillä senkin aika koittaa joskus. Alan ymmärtää, että emme enää palaa yhteen, vaikka ruumiissani ei ole solua, joka ei sitä toivoisi, kaikesta huolimatta. Niin hullu on ihminen.

Muistelen, että erossa on viisi vaihetta, ainakin. Yksi niistä on viha. Odotan sitä tällä hetkellä enemmän kuin mitään. Odotan, että se peittäisi tämän pohjattoman surun alleen.

En pidä lapsista. Kas siinä. Totuus, jonka kaikki minut tuntevat, tietävät.

Siksi oli yllätys, kun hyvä ystäväni pyysi minua lapsensa kummiksi joitakin vuosia sitten. Rohkea suomalainen, ajattelin. Ja koska ainakin minun kirjoissani kummiksi suostuminen on kunnia-asia, en kieltäytynyt (vaikka sittemmin olen kyllä niin tehnyt).

Olisi varmaankin pitänyt vaihtaa ystävän kanssa sananen siitä, mitä hän arveli kummin tehtävien pitävän sisällään. Minä arvelin puolen ikää kestäneen ystävyyden perusteella hänen tietävän, kuinka lapsiin suhtaudun ja mitä minulta on realistista odottaa. Että en tulisi olemaan se jokapäiväinen, ihqu kummitäti, vaan ehkä vähän etäisempi, kiireisempi, lapsiin hiukan varauksella suhtautuva aikuinen, joka ei lapsille leperrä. Kenellekään. Kenenkään. Mutta joka sitten toisinaan voisi olla se vänkä täti, jonka kanssa harrastetaan asioita, joita äidin kanssa ei voi.

Taisi se olla naiivia minultakin.

Mutta naiivia oli sekin, jos joku luuli, että kummitäteys tekisi minusta äidillisen tai lapsirakkaan. Että alkaisin suhtautua lapsiin jotenkin eri tavalla kuin aikaisemmin. Siihen en veny, enkä tiedä haluaisinkokaan. Vaikka ystävä on rakas, ei se automaattisesti tarkoita, että hänen lapsensakin olisi, tai että viihtyisin juuri siksi lapsen seurassa yhtään sen paremmin kuin muidenkaan lasten.

Ja sitä viihtymistä ei lisää se, että minua nyt yritetään syyllistää, kun en olekaan se unelmien alati läsnäoleva kummitäti. Jos minulta sellaista odotettiin, olisi suu pitänyt avata jo kauan sitten.

Parisuhteessa jos missä joutuu jatkuvasti silmäkkäin oman rajallisuutensa ja päähänpinttymiensä kanssa jopa naurettavuuksiin asti, vaikka usein nauru tuntuukin olevan niin kovin, kovin kaukana. Kuinka tulla toimeen esimerkiksi sen tosiasian kanssa, että sellainen piirre, joka on ollut koko elämän ajan olennainen osa omaa personaa, ja jopa kiitelty ominaisuus, onkin yhtäkkiä parisuhteessa vähemmän toivottava luonnevika, josta olisi syytä hankkiutua eroon pikimmiten? Tai että tiikerin olisi ainakin syytä haalistaa raitojaan.

Sitä joutuu pohtimaan, että tarkoittaako periksiantaminen ja omien tapojen muuttaminen samalla sitä, että luopuu minuudestaan, edes osasta siitä, parisuhteen hyväksi. Ja että onko se loppujen lopuksi hyväksi kenellekään. Joustaminen on lastenleikkiä niin kauan kuin tosi ei ole kyseessä. Olen onnistunut antamaan toiselle aikaa sekä tilaa elämässäni ja kattoni alla helppoudella, jota en olisi voinut koskaan kuvitella. Miksi sitten arjen pienet asiat, niin kuin se, kuinka tiskataan ja kuinka luettu lehti asetetaan keräyskoriin, aiheuttavat niin paljon kitkaa? Miksi voin jakaa omastani, mutten osaa joustaa siitä, voiko leivänmurut jättää keittiön pöydälle?

Kylpyhuoneeseen on ilmestynyt toinen hammasharja, sänkyyn toinen tyyny, ja makuuhuoneen lattialla odottaa sekalainen vaatepino vapautuvaa hyllytilaa.

Eikä ahdista yhtään.

Vielä.

Jostain syystä päässäni on viime päivät pyörinyt tämä dialoginpätkä elokuvasta Elämä on ihanaa (As Good As It Gets); tiedättehän, se leffa, jonka pääpari on niinkin epäsuhtainen kuin Jack Nicholson ja Helen Hunt. Ja silti se toimii.

- I’ve got a really great compliment for you, and it’s true.
- I’m so afraid you’re about to say something awful.
- Don’t be pessimistic, it’s not your style. Anyway, here goes: I’ve got this, what, ailment. Now, my doctor, this shrink I used to go to all the time, says that in fifty to sixty percent of cases, a pill really helps. I HATE pills, hate them. I’m using the word “hate” about pills. Anyway, my compliment to you is the night after you came over and said that you would never… Well, you were there, you know what you said. Anyway, the very next morning, I started taking the pills.
- I don’t quite get how that’s a compliment for me.
- You make me want to be a better man.
- That’s maybe the best compliment of my life.
- Well maybe I overshot a little, because I was aiming at just enough to keep you from walking out.

Tulla paremmaksi mieheksi, naiseksi, ihmiseksi. Siltä minustakin tuntuu.

“Onpa se nätti”, ihastelin tänään piirtäjän selän takana tietokoneen ruudulla syntymässä ollutta kuvaa.

“Ite oot nätti!”, hän puuskahti.

Hymyilytti.

Ei ole ehkä kovinkaan poliittisesti korrektia, että päänsisäinen soittolista on viime päivien ajaksi juuttunut yhteen ainoaan kertosäkeeseen:

Jos lyöt vielä kerran, niin minä tapan sut,
ja isken jollain millä sinäkin oot mua hakannut.
Mä astun harhaan taivaan tieltä
jonnekin pimeään, mut viedään sinne,
missä ei ees tarvitse nimeään.

Kyseessähän on tietenkin PMMP:n uunituoreen Leskiäidin tyttäret -levyn avausraita Joku raja, joka on koskettavuudessaan vähintäänkin edellisen levyn nimibiisin veroinen. Joku raja ottaa kantaa väkivaltaa vastaan ihan niin kuin samanniminen Amnestyn kampanjakin, jonka tunnusbiisiksi tätä laulua ensi luulin. PMMP:n uutiset tietävät kertoa, että kappaleeseen ollaan kuvaamassa videota, ja siihen etsitään parhaillaan avustajia; koekuvaukset ensi maanantaina. Pitäisiköhän?

Olipahan eilen nähty Paholainen pukeutuu Pradaan sen verran tivolihattaraa, että kotiin palattua oli pakko huuhdella päätä heviäijien noloilla tilityksillä psykiatrilleen. Kumpi sitten lie pienempi paha. Molemmat kyllä käyvät surullisista esimerkeistä sen suhteen, mitä voi tapahtua, kun jokin asia ottaa elämässä ylivallan - siinä ei metalli ole muotia parempi, jos päässä sattuu sopivasti viiraamaan.

Mies mainosti olevansa kaikkiruokainen, ihan muuta kuin ne hienohelmat nirppanokat, joita Espan eteläpuolella asustaa. Ei allergioita, ei nirsouksia.

Kunnes näki kädessäni soijajogurtin ja mukillisen vihreää teetä.

Niin kuin apinateoriasta tiedämme, apinoilla on tapana sukia ja nyppiä loisia toistensa turkeista. Sama tapa on periytynyt myös ihmisille, jotka poimivat toistensa vaatteista hiuksia ja roskia, pyyhkivät nenää, huomauttavat hampaiden väliin jääneestä parsasta ja karistavat hilseet hartioilta.

Mutta eivät ihan aina.

Koskettaminen ylipäätään edellyttää jonkinlaista lähempää tuttavuutta, ja kun mennään toisen olomuodon korjaamisen tasolle, ollaan jo varsin pitkällä tuttavuuden tekemisessä. Pomon puvun olkapäältä ei tulisi heti mieleen mennä hilseitä karistelemaan, eikä edes työparin, vaikka kuinka tuttuja oltaisiin. Suhteen laadusta voi jo tehdä jonkinlaisia johtopäätöksiä, kun todistaa huoletonta hiuksen nyppäämistä, sillä tosiasiassa se ei ole huoletonta nähnytkään. Voi olla varma, että jos tänään uskaltautuu roskan poistoon, huomenna hierotaan jo hartioita, ja sen jälkeen se on menoa.

Vaan mitä tehdä silloin, kun elämään on tullut uusi ihminen, jonka kanssa on ihastusta ilmassa molemminpuolisesti, ensimmäiset roskatkin nyppäisty, ja kuvaan ilmestyy pahanlaatuinen ylimäärä - jojo nenässä, parsa hampaassa? Sopiiko siitä huomauttaa? Pitäisikö sulkea silmät ja toivoa, että virhe kuvassa katoaa itsestään, vaikka samalla tietää, että ellei niin käy, niin se toinen osapuoli asiantilan havaitessaan häpeää hetken silmät päästään?

Positiiviset roskat kuuluvat ihastuksen alkuvaiheisiin, negatiivisilla ollaan jo vakavissaan. Siinä se ero. Sitä ei apina mieti, se onnellinen mokoma.

Minä olin luullut, että elämää haikailevat yleensä naiset.

Olin luullut, että elämän perään huokailevat työnarkomaanit sinkut, naiset.

Olin aina ajatellut, että mies, jolla on vaimo, motivoiva työ, harrastuksia ja omaisuutta, se mies omistaa myös elämän.

Olin väärässä.

Mutta jos ei minulla, työorientoituneella sinkkunaisella eikä tasapainoisella normimiehellä ole elämää, niin kenellä se sitten on?

“Voisit vähän aikaisemmin sitä nappia painaa, ettei tuu niin helvetin kiire!”
“Anteeksi, anteeksi, olin niin ajatuksissani…”

Sain simputusta heti aamutuimaan bussissa. Mitäs nuokuin melkein pysäkistä ohi työasioita ajatellen, vai olisiko päässä sittenkin pyörinyt työpaikan uusi komistus. No, työasiahan sekin on.

Sekunnin puolikkaan verran kävi mielessä, että entä jos olisin vain rohkeesti mennyt ja halannut kuskia. Tai taputtanut kädelle. Että sinä olet hyvä ja ajoitkin ihan kivasti, mitä nyt melkein nakkasit tuon yhden tolpan kumoon. Mutta ei se mitään.

Haliterapiaa harkitsin toimiston kiukkuisen toimistopäällikönkin suhteen. Että irtoaisiko sieltä uusi paketti post it -lappuja ilman vihaista viskausliikettä tai ärtynyttä murinaa, jos vaikka kävisin vähän jakamassa universaalia rakkautta.

Tai jospa seuraavalla kerralla halaisin kulmat kurtussa olevaa asiakasta. Tuossahan on vielä kokonainen niemellinen lasisia toimistotaloja, joiden työntekijät ovat takuulla hellyyttä vailla. Että jos sen sijaan, että pidän kalvosulkeisia ja ripitän ongelmakohdista, esittäisinkin lempeitä ratkaisuja ja kehottaisin esityksen päätteeksi kaikkia käymään halausrinkiin. Sehän olisi vasta jotain.

Vai kerjäänköhän minä tässä nyt huolella verta nenästäni.

Tuli asiaa alan huippuklinikalle, jonne piti käymän henkilökohtaisesti - tiedättehän nuo lääketieteen mekat, joissa kromi kiiltää ja henkilökunta pyyhkii ohi viileinä valkoisissaan, stetoskoopit kaulassa heiluen. Pitkiä puunattuja käytäviä, komeita nuoria tohtoreita, mallikkaita hoitajia. Asiantuntemusta sykkivät seinät.

Niin minä luulin.

Astuessani sisään vuosisadan vaihteen jugend-taloon siitä remonttipressun keskeltä luulin hetken aikaa astuneeni toiseen todellisuuteen, tai vähintäänkin jonnekin John Malkovichin aivojen puolenteentoista kerrokseen. Ellei ovessa olisi lukenut klinikan nimeä, ja ellen olisi tiennyt painaneeni oikeaa summeria, olisin kääntynyt kannoillani. Ahtaan ja kirjastomaisen toimistotilan työntekijöistä kukaan ei ollut piiruakaan alle kuudenkymmenen, eikä valkoisista takeista näkynyt vilaustakaan. Sen sijaan näkyi kirjoja, paljon kirjoja, ja vastaanottovirkailijana toimiva kasikymppinen täti, jonka kanssa asiaani toimitin. Olinkin jo itsekseni ihmetellyt laskussa ollutta vanhuksen käsialaa, joka sai nyt selvityksensä. Kuitin kirjoittaminen otti aikansa, ja oli ihan hilkulla, etten korottanut ääntäni, että tulisin varmasti kuulluksi. Hillitsin itseni.

Niin se vain kuulkaa on, ettei ole koiraa karvoihin katsominen, ja vanhuksissa todellakin asuu viisaus. Olen ojennettu ja ottanut opikseni. Myytinmurtajat maanantaipäivässä.

Ja todellisuudessa Ville Valokin on lyhyt ja laiha kuikelo.

Viime vuosina miehille on ollut tarjolla ties minkälaisia uusia seksuaalisuuden kategorisointiyrityksiä aina pehmoista retro- ja metroseksuaalehin, mutta me naiset olemme saaneet pyristellä perinteisellä äiti/huora/madonna-mittarilla. Ei enää! Uusi V-lehti ojentaa auttavan kätensä esitellen peräti neljä (4) uutta seksuaalisuusmäärettä, joista sopii valita se osuvin: vaihtoehtoina on nitroseksuaali, excelseksuaali, postseksuaali ja hyperseksuaali.

Minä valitsen excelseksuaalin, kuinkas muuten: “Moderni uranainen ei ehdi vongata miesten perään. Excelseksuaali on täpäkkä powerdresser, jolle myös itse seksi on tiukkaa projektinhallintaa tulos tai ulos -linjalla.”

Etenkin tälle lajille tyypillinen ääntely tuntuu epämääräisen tutulta:
”Nyt Repa heti palaveriin sieltä!”
”Tämä asia olisi pitänyt hoitaa jo eilen.”
”Miksi tätä ei hoidettu jo eilen?”

Mutta jakkupukua en vieläkään omista; en, vaikka vuosien takainen exäni siitä fantasioikin. Niin tiukkana tämä täti on pysynyt.

Olen jo aika pitkän aikaa seurannut hiljaa sivusta erään menneisyyteeni kuuluvan ihmisen tilitystä omassa blogissaan, ja miettinyt, että mikään ei todellakaan ole muuttunut. Hän vaikuttaa olevan yhä se sama ihminen kuin oli yli kymmenen vuotta sitten, mikä sittemmin johtikin väliemme viilenemiseen. Kuitenkin minusta tuntuu, että itse teen jo monet asiat toisin - lienen kai ottanut opikseni. Silloin en tosin osannut nähdä syitä, jotka johtivat välirikkoomme, nyt näen ne liiankin selvästi. Samalla en voi olla tuntematta myötätuntoa, sympatiaa, jopa sääliä ihmistä kohtaan, joka toistaa ahkerasti samoja virheitä, ja johtaa itsensä umpikujaan yhä uudestaan ja uudestaan. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta tunnen outoa halua auttaa.

Olen aina ollut hyvä neuvomaan. Nytkin osaisin luetella suoralta kädeltä kymmenen asiaa, joihin puuttumalla voisin kuvitella hänen elämänlaatunsa paranevan, mutta en tee sitä. En ojenna auttavaa kättä, sillä tiedän, mihin se johtaisi. Ihminen, joka ei kykene ottamaan itseään mitenkään muutoin kuin vakavasti (hänen kustannuksellaan ei kukaan koskaan saanut pilailla) ja joka samalla ripustautuu toisiin kuin hengenhädässä, on aika pelottava. Ehkä on itsesuojeluvaistoa, ehkä välinpitämättömyyttä olla puuttumatta. Vaikeaa se on silti.

En tiedä teistä, mutta minusta 20-kertaisissa hiukkaspitoisuuksissa ja jäätelöauton äänessä yhtä aikaa koettuna on jotain apokalyptista.

Aamulla heitin jogurtit kaarella puhtaalle paidalle; farkutkin saivat osansa. Töissä, tietenkin, jossa ei vaihtovaatteita ole. Mitäs piti välipalaa ahmia.

Töiden jälkeen sain urakalla ihmetellä sitä, millä logiikalla kirjakaupat kirjoja myytäväksi tilaavat. Että jos jotain kirjaa mainostetaan kovin lehdissä ja kirjailijat puhuvat vähän joka mediassa, niin eikö silloin ole oletettavaa, että niitä kirjojakin ostetaan? Ilmeisesti ei. Tähän mennessä käymistäni viidestä paikasta on jokaisesta ollut Kaarina Hazardin Kontallaan loppuunmyyty. Pohjanoteerauksen teki lähiostarin kirjakauppa, johon kirjoja oli tilattu kokonaiset yksi, ja “se meni jo”. Ihanko totta!

Helsingin juhlaviikoilla tuntuu sisäinen kommunikointi mättävän pahemman kerran. Ihastuin jokin aika sitten juhlaviikkojen paitamalleihin, ja päätin hankkia itselleni sellaisen ensi tilassa. Netistä olisi voinut tilata, mutta koska samaan aikaan HOK ilmoitti asiakkaidensa saavan paidat alennettuun hintaan, päätin odottaa siiheksi, että ne tulisivat keskustan Sokokseen myytäväksi. Juhlaviikoilta kerrottiin, että paitoja saa tästä päivästä, siis juhlaviikkojen avajaisista, alkaen, ja että niitä saisi vain Sokokselta.

Lasipalatsin Lippupalvelun ikkunassa paitoja kuitenkin roikkui. Mutta ei niitä siellä myydä, älkää erehtykö kysymään. Sen sijaan kerrottiin, että Sokoksen urheiluosastolta niitä saa. Sinne. Urheiluosastolla ei oltu paidoista kuultukaan. Selvisi, että ne ovatkin nuortenosastolla. Ketä lie infottu väärin? Ja mitä vanhat silmäni näkivätkään: paitoja oli tiskissä muutama hajakappale, kokoina iso ja vielä isompi. Ihmettelin asiaa myyjälle, joka kertoi ystävällisesti, että siinä ne kaikki ovat eikä lisää tule. Ja että onhan niitä jo viikko siinä ollutkin. Siis mitä? Tänään on juhlaviikkojen aloituspäivä ja paidat ovat lopussa, eikä ole enempää. Nyt on joku ollut fiksuna.

Hampaita kiristellen ostin liian ison paidan. Omaa tyhmyyttä, tiedän. Lisäksi vielä asiakasomistajien etuhinta oli peruttu. Niinkin voi ilmeisesti tehdä.

Ennen kulkuneuvoon hyppäämistä kurvasin vielä Sanomataloon kysymään vielä yhdestä paikasta kirjaa, jota ei todistettavasti saa mistään. Vesiperä sielläkin. Mutta sen sijaan näin Helsingin Sanomien myymälässä, tadaa, telineellisen juhlaviikkopaitoja. Kaikkia kokoja. “Meillä on ollut näitä myynnissä joka vuosi”, myyjä kertoi, kun olin saanut hampaideni välistä sihistyä asiani.

Päätin lohduttautua smoothiella, jonka hinta oli merkitty kaksi euroa liian alhaiseksi trendikahvion hinnastossa. Tuskin olisin muuten neljää euroa mehulasillisesta ja jäämurskasta maksanutkaan. Etenkin kun tarjoilijatyttö jätti astian kannen auki, ja sain minttuananasta suoraan rinnuksille - siihen jogurtin kyytipojaksi.

No, ehdin sentään kotiin kaksi minuuttia ennen ukkoskuuron alkua.

Tänä kesänä olen kuullut useammankin lähipiirin (ja vähän kaukaisemmankin) miehen paitsi lisääntyneen, myös jäävän isyysvapaalle. Virkistävää. En ollut aikaisemmin edes tajunnut kuinka fiksua ja ennakkoluulotonta porukkaa ystävissäni on! Tosin sanottava on, että kaikki nämä miehet ovatkin olleet aina varsin maskuliinisia; sellaisia, joiden miehekkyys ei ole lastenhoidosta kiinni. Saisivat ryhtyä kurssittamaan niitä onnettomia ressukoita, joiden mielestä lastenhoito kuuluu vain naisille.

Koska lähipiiri on viime vuosina lisääntynyt ahkerasti, olen saanut aitiopaikalta tarkastella myös sitä, mitä tapahtuu niille ihmisille, jotka lapsia saavat. Olen havainnoinnissani päätynyt siihen tulokseen, että lapsen saaminen muuttaa väistämättä jotain myös korvien välisissä kytkennöissä, enkä tarkoita tällä nyt vain sitä, että lapsesta tulee yhtäkkiä maailman keskipiste. Se on sentään vielä järkeenkäypää. Huomattavaa on myös se, että olen vilpittömästi iloinen jokaisesta saadusta lapsesta - niin paatunut lapsenvihaaja minäkään en ole, että naama nutturalla kyttäisin toisten edesottamuksia.

Mirandan äkkiväärän sarkasmin ja viiltävän ironian pehmeneminen Sinkkuelämässä ei ole silkkaa fiktiota. Olin ällikällä lyöty, kun iät ja ajat partaveitsenterävästä ajatuksenkulusta ja kipakoista kommenteista tunnetusta opiskelutoveristani kuoriutui raskausaikana hitaasti elehtivä ja vielä hitaammin ajatteleva täti-ihminen, jolle oli yhtäkkiä ihan turhaa heittää mitään nasevaa sutkausta, sillä se meni varmuudella ohi. Siinä joutui ystäväkin opettelemaan kokonaan uudenlaisen kommunikoinnin muodon, jossa kertaus todellakin oli opintojen äiti.

Entä sitten se läheinen ihminen, jolle kävi tismalleen päinvastoin: ikuisena (henkisenä) blondina tunnetusta sinisilmäisestä naapurintytöstä paljastuivat ne särmikkäämmät ja elämänmakuisemmat puolet. Yhtäkkiä puheenaiheita oli paljon enemmän. Yhtäkkiä kaikkea ei enää tarvinnut selittää kahteen kertaan. Ja vastoin kaikkia kuvitelmiani tämä nainen ei koskaan leperrellyt lapsilleen.

Toisin kuin se vanha kaverini, joka uhkui äitiyttä jo silloin, kun äitiys tuntui olevan meille kaikille jotain, mikä tapahtuisi joskus sadan vuoden kuluttua, jos silloinkaan. Aviomies, kaksi lasta, omakotitalo, koira ja elämä tiptop-kunnossa, sellaista kuvittelin. Mielessäni näin puunatut lattiat ja kiiltävät pöydät, jonka ääressä lapset istuisivat kiltteinä ja hyvinkasvatettuina ja tervehtisivät vierasta kohteliaasti kädestä pitäen. Kaikki järjestyksessä, kaikki kohdillaan. En ollut ihan väärässä ennustuksessani, mutta se asia, missä menin pieleen oli sitäkin yllättävämpi. Että kuinka siististä ja kiltistä perhetytöstä yhtäkkiä kasvoikin äitiyden myötä homssantuusa vailla vertaa; jonka kotona on parempi katsoa ensin ennen kuin istuu. Ja jonka lapset eivät taida edes tietää missä keittiön pöytä on.

Tänään arvelin löytäneeni säännön vahvistavan poikkeuksen, sillä olin ennättänyt jo iloita ystävästäni, jonka ruuvit säilyivät tallessa koko raskauden läpi. Kasvavaa vatsaa ja äitiyteen valmistautumista lukuunottamatta kaikki tuntui olevan ennallaan luonteenpiirteineen päivineen, eikä lapsen saaminen tuonut esiin mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Normaalia elämää kaikki. Ehkä siksi en voinut olla hymyilemättä, kun kuitenkin löysin kuoresta pienen särön: aina lapsiin asiallisesti suhtautunut nainen ei kuitenkaan voi olla lepertelemättä sille omalle pienokaiselleen. Että edes sen verran.

Muuten kai olisinkin jo ollut huolissani.

Ja minä kun olin ajatellut ilmoittautua syksyllä työväenopiston kurssille. Saakohan tämän videon kanssa muskelit kaupan päälle?

Talvessa ehdottomasti parasta on lumi ja pakkanen.

Pipo päähän, toppahousut jalkaan, ylös, ulos ja lenkille. Kyllä siinä joulupöhö karisee ja poskiin ilmestyy punaa, vaikka töppöset vähän lipsuisivatkin. Tätä kelpaa muistella jahka taas ensi kesänä saa grillautua ennätyshelteissä. Vai luuliko joku että ne viime kesään loppuivat?

Vietin viime joulun ensimmäistä kertaa yksin kaupungissa vähän vahingossa; joulu jos mikä on mielestäni aina ollut yhdessäolon aikaa. Olin suunnitellut matkustavani kotiin niin kuin aina ennenkin, mutta yllättävä pyyntö jäämisestä sai minut muuttamaan mieltäni. Virhe. Koskaan en ole tuntenut itseäni yhtä surkeaksi.

Juhannuksia sen sijaan olen viettänyt yksin kaupungissa vaikka kuinka monta kertaa, ja luulin jo tottuneeni hiljaisiin katuihin ja huonoihin tv-ohjelmiin. Tänä vuonna huomaan jatkuvasti palaavani ajatuksissani samaan toteutumattomaan unelmaan siitä, kuinka oikeasti haluaisin juhannusta viettää: ihanissa puutarhajuhlissa shamppanjalaseja kilautellen, mansikoita napostellen, naisilla pitkät kesämekot yllään, miehet häärimässä grillin ääressä vaaleissa kesäpuvuissaan. Jostain syystä unelmajuhannuksestani on tullut jotenkin ruotsalainen, pistetään se ikääntymisen piikkiin.

Kohtaan vaihtuvat vuodenajat konkreettisimmin aamulla, kun valon määrä lisääntyy ja vähenee, ja ulkoa tulevat äänet pystyy kuulemaan ilman liikenteen melua. Talvella aamuissa kuuluu lumi ja pakkanen, kesällä linnunlaulu. Sateen ropinaakin rakastan, ja tuulen ujellusta ikkunankarmeissa.

Olen oppinut nauttimaan hiljaisista, yksinäisistä aamuistani niin, etten enää vaihtaisi niitä pois. Viikonloppuisinkin herään yhtä aikaa auringon kanssa, usein jo ennen sitä. Sydän on iloa tulvillaan, kun noukin eteisestä aaamun lehden ja uppoudun aamiaiseni ääreen yöradion sanoja taustalla kuunnellen. Elän päiväni parhaat hetket juuri aamuisin, kun ei ole kiire minnekään, kun voi kuvitella, että muu maailma nukkuu vielä. Kun hetken aikaa on sellainen olo, että kaikki on nyt ja tässä, minun käsissäni.

Sillä samalla sekunnilla kun alakerran naapureiden ovi aukeaa, alkaa huuto. Lapsi on ehdollistunut kerrostalon rappukäytävän kaikuun, joka resonoi jokaisessa ovenpielessä ja postiluukussa, ja jolta ei väliovettomassa asunnossa pääse karkuun millään. Ja se huuto ei ole mitään pientä vienoa vauvan itkua, vaan karjumista täyttä kurkkua kuin päätä leikattaisi.

Sillä samalla sekunnilla kun uneton on saanut Nukkumatin hihansuusta kiinni, alkaa tasaisessa syklissä koveneva parku. Alakerran imeväinen on oppinut aavistamaan milloin asuintalon unettomat vihdoin nukahtavat, eikä häikäile käyttää tilaisuutta hyväkseen. On mahdotonta etukäteen kuvitella kuinka niin pienestä ihmisestä lähtee niin kova ääni, eikä ihan usein tule vastaan tilannetta, jossa on tungettava tulpat korviin siksi, että vauva huutaa omien seinien ulkopuolella. Vanhempia kävisi sääliksi, ellei heitä syyttäisi salaa: imetyksestä vierottaminen, tutista vierottaminen, yksin nukkumisen opettelu, kaikista näistä maksaa hintaa aikaiseen aamuherätykseen pakotettu naapuri.

Sillä samalla sekunnilla, kun ulko-ovi sulkeutuu selän takana aamuvarhaisella auringon noustessa, valtaa korvat huumaava mustarastaan laulu, ja kaikki muu unohtuu.

Blackbird singing in the dead of night
Take these broken wings and learn to fly
All your life
You were only waiting for this moment to arise.

Blackbird singing in the dead of night
Take these sunken eyes and learn to see
All your life
You were only waiting for this moment to be free.

Blackbird fly Blackbird fly
Into the light of the dark black night.

Blackbird fly Blackbird fly
Into the light of the dark black night.

Blackbird singing in the dead of night
Take these broken wings and learn to fly
All your life
You were only waiting for this moment to arise
You were only waiting for this moment to arise
You were only waiting for this moment to arise.