Mustarastas

En pidä lapsista. Kas siinä. Totuus, jonka kaikki minut tuntevat, tietävät.

Siksi oli yllätys, kun hyvä ystäväni pyysi minua lapsensa kummiksi joitakin vuosia sitten. Rohkea suomalainen, ajattelin. Ja koska ainakin minun kirjoissani kummiksi suostuminen on kunnia-asia, en kieltäytynyt (vaikka sittemmin olen kyllä niin tehnyt).

Olisi varmaankin pitänyt vaihtaa ystävän kanssa sananen siitä, mitä hän arveli kummin tehtävien pitävän sisällään. Minä arvelin puolen ikää kestäneen ystävyyden perusteella hänen tietävän, kuinka lapsiin suhtaudun ja mitä minulta on realistista odottaa. Että en tulisi olemaan se jokapäiväinen, ihqu kummitäti, vaan ehkä vähän etäisempi, kiireisempi, lapsiin hiukan varauksella suhtautuva aikuinen, joka ei lapsille leperrä. Kenellekään. Kenenkään. Mutta joka sitten toisinaan voisi olla se vänkä täti, jonka kanssa harrastetaan asioita, joita äidin kanssa ei voi.

Taisi se olla naiivia minultakin.

Mutta naiivia oli sekin, jos joku luuli, että kummitäteys tekisi minusta äidillisen tai lapsirakkaan. Että alkaisin suhtautua lapsiin jotenkin eri tavalla kuin aikaisemmin. Siihen en veny, enkä tiedä haluaisinkokaan. Vaikka ystävä on rakas, ei se automaattisesti tarkoita, että hänen lapsensakin olisi, tai että viihtyisin juuri siksi lapsen seurassa yhtään sen paremmin kuin muidenkaan lasten.

Ja sitä viihtymistä ei lisää se, että minua nyt yritetään syyllistää, kun en olekaan se unelmien alati läsnäoleva kummitäti. Jos minulta sellaista odotettiin, olisi suu pitänyt avata jo kauan sitten.