Mustarastas

Parisuhteessa jos missä joutuu jatkuvasti silmäkkäin oman rajallisuutensa ja päähänpinttymiensä kanssa jopa naurettavuuksiin asti, vaikka usein nauru tuntuukin olevan niin kovin, kovin kaukana. Kuinka tulla toimeen esimerkiksi sen tosiasian kanssa, että sellainen piirre, joka on ollut koko elämän ajan olennainen osa omaa personaa, ja jopa kiitelty ominaisuus, onkin yhtäkkiä parisuhteessa vähemmän toivottava luonnevika, josta olisi syytä hankkiutua eroon pikimmiten? Tai että tiikerin olisi ainakin syytä haalistaa raitojaan.

Sitä joutuu pohtimaan, että tarkoittaako periksiantaminen ja omien tapojen muuttaminen samalla sitä, että luopuu minuudestaan, edes osasta siitä, parisuhteen hyväksi. Ja että onko se loppujen lopuksi hyväksi kenellekään. Joustaminen on lastenleikkiä niin kauan kuin tosi ei ole kyseessä. Olen onnistunut antamaan toiselle aikaa sekä tilaa elämässäni ja kattoni alla helppoudella, jota en olisi voinut koskaan kuvitella. Miksi sitten arjen pienet asiat, niin kuin se, kuinka tiskataan ja kuinka luettu lehti asetetaan keräyskoriin, aiheuttavat niin paljon kitkaa? Miksi voin jakaa omastani, mutten osaa joustaa siitä, voiko leivänmurut jättää keittiön pöydälle?