Mustarastas

“Voisit vähän aikaisemmin sitä nappia painaa, ettei tuu niin helvetin kiire!”
“Anteeksi, anteeksi, olin niin ajatuksissani…”

Sain simputusta heti aamutuimaan bussissa. Mitäs nuokuin melkein pysäkistä ohi työasioita ajatellen, vai olisiko päässä sittenkin pyörinyt työpaikan uusi komistus. No, työasiahan sekin on.

Sekunnin puolikkaan verran kävi mielessä, että entä jos olisin vain rohkeesti mennyt ja halannut kuskia. Tai taputtanut kädelle. Että sinä olet hyvä ja ajoitkin ihan kivasti, mitä nyt melkein nakkasit tuon yhden tolpan kumoon. Mutta ei se mitään.

Haliterapiaa harkitsin toimiston kiukkuisen toimistopäällikönkin suhteen. Että irtoaisiko sieltä uusi paketti post it -lappuja ilman vihaista viskausliikettä tai ärtynyttä murinaa, jos vaikka kävisin vähän jakamassa universaalia rakkautta.

Tai jospa seuraavalla kerralla halaisin kulmat kurtussa olevaa asiakasta. Tuossahan on vielä kokonainen niemellinen lasisia toimistotaloja, joiden työntekijät ovat takuulla hellyyttä vailla. Että jos sen sijaan, että pidän kalvosulkeisia ja ripitän ongelmakohdista, esittäisinkin lempeitä ratkaisuja ja kehottaisin esityksen päätteeksi kaikkia käymään halausrinkiin. Sehän olisi vasta jotain.

Vai kerjäänköhän minä tässä nyt huolella verta nenästäni.