Mustarastas

Musiikkimaku on kriittinen tekijä suhteessa kuin suhteessa. Mietitäänpä vaikka jo vanhempia ja lasta: yksi keskeisimmistä itsenäistymisriiteistä on se, kun teini huudattaa rokkia huoneessaan, eivätkä humpankuuntelijavanhemmat ymmärrä. Pikkuisen kismittää sitä murrosikäistä, jonka vanhemmilla on itselläänkin hyllyssä Slayerin levyt, vaikea siinä on sitten olla kapinallinen muuten kuin Paula Koivuniemeä kuuntelemalla, eikä sellaista kaveripiirissä hyvällä katsottaisi.

Mutta on musiikki tärkeässä roolissa vielä vanhempanakin, sitten kun sitä ei tarvitse enää käyttää erottautumiseen ja kapinointiin (muuten kuin ehkä hiljaa itsekseen). Olen omissa ihmissuhteissani, laatuun katsomatta, huomannut kuinka kerkeästi pistän ihmiset lokeroon sen mukaan, minkälaisia levyjä cd-hyllyssä makaa. Jos levyjä ei ole ollenkaan, emme luultavasti ole ystäviä.

Vanhemmiten musiikista on tullut vieläkin kriittisempi tekijä. Kun suhteessa on selvitetty iät ja horoskoopit, siviilisääty ja asumismuoto, on aika luontevaa ryhtyä puhumaan harrastuksista, joista yksi on yleensä musiikki ihmisellä kuin ihmisellä. Ellei ole, emme tunne. Muistan vieläkin vilpittömän ällistyksen, kun ala-asteen luokkatoveri tuli joskus paljastaneeksi, ettei kuuntele musiikkia ollenkaan, eikä tunne yhtään laulajaa. Se ei mahtunut minun pieneen päähäni ei sitten millään: että ei kuuntele musiikkia! Kuinka se on mahdollista? “No, joululauluja ehkä”, Liinu [nimi muutettu] sopersi hämmästyksestäni säikähtäneenä, ja minusta tuntui kuin kokonainen maanosa olisi kadonnut jäljettömiin jalkojemme alta. Sinä Amerikka, minä Eurooppa, me emme kohtaa.

Kun musiikki on näytellyt keskeistä roolia koko elämän, on aika vaikea suhtautua sellaiseen, joka ostaa levynsä huoltoasemalta tai vain hittilistojen kärjestä. Siksi saatan viivytellä tuskaisen kauan ennen kuin uskallan käydä käsiksi tähän Pandoran lippaaseen, sillä sen vaikutus voi olla murskaava. Ystävilleni sallin keskinkertaisuuden ja anssikelat, mutta tärkeiden ihmissuhteiden kohdalla oudosta musiikkimausta on jo vaikeampi joustaa. On helpompaa hyväksyä ja ymmärtää erilainen, mutta silti persoonallinen maku kuin ei makua ollenkaan: olen ollut läheisessä suhteessa kantrifanin, thrashmetallistin, industrialin ja amerikansynkän Toolin kuuntelijain kanssa. Ne suhteet eivät musiikkiin kaatuneet. Paljon vaikeampaa on ollut silloin, jos vastapuoli on musiikin suhteen ulkona kuin lumiukko.

On hälyttävää, jos radio ei ole koskaan auki. Vielä hälyttävämpää, jos edellinen levyostos oli Eppu Normaalin kokoelma. Jos mp3-soittimesta löytyy sellaisia “ihan kivoja” normibändejä kuin CMX, Red Hot Chili Peppers, Kotiteollisuus ja Poets Of The Fall, eiväkä Lapko, Sydän, sydän ja OK Go sano edes niminä mitään, huolestun toden teolla. Voiko suhteella olla tulevaisuutta, jos edes sävellaji ei ole sama, vaikka biisi olisikin toisella toinen?

Mies mainosti olevansa kaikkiruokainen, ihan muuta kuin ne hienohelmat nirppanokat, joita Espan eteläpuolella asustaa. Ei allergioita, ei nirsouksia.

Kunnes näki kädessäni soijajogurtin ja mukillisen vihreää teetä.

Niin kuin apinateoriasta tiedämme, apinoilla on tapana sukia ja nyppiä loisia toistensa turkeista. Sama tapa on periytynyt myös ihmisille, jotka poimivat toistensa vaatteista hiuksia ja roskia, pyyhkivät nenää, huomauttavat hampaiden väliin jääneestä parsasta ja karistavat hilseet hartioilta.

Mutta eivät ihan aina.

Koskettaminen ylipäätään edellyttää jonkinlaista lähempää tuttavuutta, ja kun mennään toisen olomuodon korjaamisen tasolle, ollaan jo varsin pitkällä tuttavuuden tekemisessä. Pomon puvun olkapäältä ei tulisi heti mieleen mennä hilseitä karistelemaan, eikä edes työparin, vaikka kuinka tuttuja oltaisiin. Suhteen laadusta voi jo tehdä jonkinlaisia johtopäätöksiä, kun todistaa huoletonta hiuksen nyppäämistä, sillä tosiasiassa se ei ole huoletonta nähnytkään. Voi olla varma, että jos tänään uskaltautuu roskan poistoon, huomenna hierotaan jo hartioita, ja sen jälkeen se on menoa.

Vaan mitä tehdä silloin, kun elämään on tullut uusi ihminen, jonka kanssa on ihastusta ilmassa molemminpuolisesti, ensimmäiset roskatkin nyppäisty, ja kuvaan ilmestyy pahanlaatuinen ylimäärä - jojo nenässä, parsa hampaassa? Sopiiko siitä huomauttaa? Pitäisikö sulkea silmät ja toivoa, että virhe kuvassa katoaa itsestään, vaikka samalla tietää, että ellei niin käy, niin se toinen osapuoli asiantilan havaitessaan häpeää hetken silmät päästään?

Positiiviset roskat kuuluvat ihastuksen alkuvaiheisiin, negatiivisilla ollaan jo vakavissaan. Siinä se ero. Sitä ei apina mieti, se onnellinen mokoma.

Minä olin luullut, että elämää haikailevat yleensä naiset.

Olin luullut, että elämän perään huokailevat työnarkomaanit sinkut, naiset.

Olin aina ajatellut, että mies, jolla on vaimo, motivoiva työ, harrastuksia ja omaisuutta, se mies omistaa myös elämän.

Olin väärässä.

Mutta jos ei minulla, työorientoituneella sinkkunaisella eikä tasapainoisella normimiehellä ole elämää, niin kenellä se sitten on?

“Voisit vähän aikaisemmin sitä nappia painaa, ettei tuu niin helvetin kiire!”
“Anteeksi, anteeksi, olin niin ajatuksissani…”

Sain simputusta heti aamutuimaan bussissa. Mitäs nuokuin melkein pysäkistä ohi työasioita ajatellen, vai olisiko päässä sittenkin pyörinyt työpaikan uusi komistus. No, työasiahan sekin on.

Sekunnin puolikkaan verran kävi mielessä, että entä jos olisin vain rohkeesti mennyt ja halannut kuskia. Tai taputtanut kädelle. Että sinä olet hyvä ja ajoitkin ihan kivasti, mitä nyt melkein nakkasit tuon yhden tolpan kumoon. Mutta ei se mitään.

Haliterapiaa harkitsin toimiston kiukkuisen toimistopäällikönkin suhteen. Että irtoaisiko sieltä uusi paketti post it -lappuja ilman vihaista viskausliikettä tai ärtynyttä murinaa, jos vaikka kävisin vähän jakamassa universaalia rakkautta.

Tai jospa seuraavalla kerralla halaisin kulmat kurtussa olevaa asiakasta. Tuossahan on vielä kokonainen niemellinen lasisia toimistotaloja, joiden työntekijät ovat takuulla hellyyttä vailla. Että jos sen sijaan, että pidän kalvosulkeisia ja ripitän ongelmakohdista, esittäisinkin lempeitä ratkaisuja ja kehottaisin esityksen päätteeksi kaikkia käymään halausrinkiin. Sehän olisi vasta jotain.

Vai kerjäänköhän minä tässä nyt huolella verta nenästäni.