Mustarastas

Tuli asiaa alan huippuklinikalle, jonne piti käymän henkilökohtaisesti - tiedättehän nuo lääketieteen mekat, joissa kromi kiiltää ja henkilökunta pyyhkii ohi viileinä valkoisissaan, stetoskoopit kaulassa heiluen. Pitkiä puunattuja käytäviä, komeita nuoria tohtoreita, mallikkaita hoitajia. Asiantuntemusta sykkivät seinät.

Niin minä luulin.

Astuessani sisään vuosisadan vaihteen jugend-taloon siitä remonttipressun keskeltä luulin hetken aikaa astuneeni toiseen todellisuuteen, tai vähintäänkin jonnekin John Malkovichin aivojen puolenteentoista kerrokseen. Ellei ovessa olisi lukenut klinikan nimeä, ja ellen olisi tiennyt painaneeni oikeaa summeria, olisin kääntynyt kannoillani. Ahtaan ja kirjastomaisen toimistotilan työntekijöistä kukaan ei ollut piiruakaan alle kuudenkymmenen, eikä valkoisista takeista näkynyt vilaustakaan. Sen sijaan näkyi kirjoja, paljon kirjoja, ja vastaanottovirkailijana toimiva kasikymppinen täti, jonka kanssa asiaani toimitin. Olinkin jo itsekseni ihmetellyt laskussa ollutta vanhuksen käsialaa, joka sai nyt selvityksensä. Kuitin kirjoittaminen otti aikansa, ja oli ihan hilkulla, etten korottanut ääntäni, että tulisin varmasti kuulluksi. Hillitsin itseni.

Niin se vain kuulkaa on, ettei ole koiraa karvoihin katsominen, ja vanhuksissa todellakin asuu viisaus. Olen ojennettu ja ottanut opikseni. Myytinmurtajat maanantaipäivässä.

Ja todellisuudessa Ville Valokin on lyhyt ja laiha kuikelo.