Mustarastas

Jossain vaiheessa uraani oli ajankohtaista tehdä päätös siitä, lähteäkö ulkomaille töihin vai ei. Veri veti jonkin aikaa kiivaasti maailmalle, mutta mukavuudenhalu vei voiton, ja jäin Suomeen. Kukapa tietää, ehkä vielä joskus matkustuskärpänen puraisee ja päätän lähteä; sitä ennen kuitenkin tunnen saavani ulkomailla työskentelystä tarpeekseni ihan näillä tavallisilla ulkomaankomennuksillakin, joita kuitenkin kertyy vuodessa kahden käden sormien verran.

Vieraat kulttuurit ovat kuitenkin joka päivä läsnä monikulttuurisessa työympäristössä, jossa yleisimmin puhuttu kieli tuntuu olevan se kuuluisa “bad English”. Hoonoa soomea meillä ei kuule, sillä ulkkarit ovat hirmuisen arkoja sanomaan suomeksi mitään. Hyvä että huomenen tai kiitoksen, mutta siinäpä se jo onkin. Meillä suomalaisilla sen sijaan ei tunnu olevan ongelmia ilmaista itseämme ihan karmeillakin englannintaidoilla, vaikka vastapuhuja olisi natiivi englanninpuhuja.

Tapasin aina ajatella, että jos lähtisin ulkomaille töihin, yrittäisin tietenkin sopeutua sikäläiseen vallitsevaan kulttuuriin parhaani mukaan. Itse asiassa ajatus oli niin itsestäänselvä, etten uhrannut sille juuri aikaa: tiesin, että tekisin niin, vaikka se tarkoittaisikin pahaa kahvia ja elämää ilman ruisleipää, ja toki monia muitakin ihmeellisyyksiä. Kartoitin jo etukäteen parin potentiaalisen maa- ja kaupunkivaihtoehdon taustoja; vähän kulttuurista, vähän kaupungin menoista, ilmastosta, politiikastakin, ja niin edelleen. Vieläkin olen taipuvainen ajattelemaan, että näin tekisi kuka tahansa muukin. Olisihan se aika vaikeaa toimia maassa tietämättä yhtään kulttuurista ja kontekstista, jossa homma pyörii.

Mutta ehkä suomalaiset ovat keskivertoa sivistyneempää sakkia, kun tällaisia mietimme. Olen ollut todella yllättynyt ja ällistynyt siitä, kuinka ulkomailta tulleet kollegani ovat täysin pihalla suomalaisesta elämäntavasta ja ilmapiiristä. Suomalainen koulutus- ja sosiaalijärjestelmä, politiikasta puhumattakaan, ovat jääneet heille täysin vieraaksi vielä vuosien Suomessa asumisen jälkeenkin. Ei voida olettaa, että joku tulee ja kädestä pitäen kertoo kaiken, mitä pitää tietää asuakseen Suomessa, vaan kyllä siihen vaaditaan omaakin aktiivisuutta - ihan niin kuin missä tahansa muussakin maassa. Ja nyt on kuitenkin kyse korkeasti koulutetuista, hyvätuloisista ihmisistä, joilla on tiedon hankkimiseen mahdollisuus. Mutta eivät he ole viitsineet, tai pitäneet sitä tarpeellisena. Siispä jopa päivän uutiset ovat heille ihan hepreaa, suomalaisesta musiikista ei tiedetä mitään, tai siitä mitä kouluissa opetetaan, kuinka toimii suomalainen ammattiliitto (ja mikä se ylipäätään on), kuinka kierrätetään, ja monta muuta asiaa - kaikki on vierasta.

Miksi ihmeessä näin? Olenko jokin outo poikkeus, kun en osaisi kuvitellakaan muuttavani vieraaseen maahan ilman, että tietäisin asuinympäristöstäni muutakin kuin lähikaupan osoitteen ja baarin, jossa työkaverit tapaavat töiden jälkeen hengailla? Totta hitossa katsoisin Belgiassa belgialaisia ohjelmia televisiosta, ymmärsinpä kieltä tai en; lukisin paikallisia uutisia, haluaisin perehtyä siihen, kuinka lapseni kouluissa kasvatetaan, mitä puoluetta äänestäisin ja minkä viranomaisen puoleen käännyn, jos työpaikalla sorsitaan naisia. Lukisin juorulehtiä ihan siitä ilosta, että tietäisin kuka on paikallinen Jani Sievinen ja minkä yhtyeen levy keikkuu listaykkösenä. Hemmetti, seuraan muiden maiden juttuja nytkin, vaikka asun sentään Suomessa!

Vai ovatko kollegani se poikkeus, joka vahvistaa säännön?