Mustarastas

Tuli asiaa alan huippuklinikalle, jonne piti käymän henkilökohtaisesti - tiedättehän nuo lääketieteen mekat, joissa kromi kiiltää ja henkilökunta pyyhkii ohi viileinä valkoisissaan, stetoskoopit kaulassa heiluen. Pitkiä puunattuja käytäviä, komeita nuoria tohtoreita, mallikkaita hoitajia. Asiantuntemusta sykkivät seinät.

Niin minä luulin.

Astuessani sisään vuosisadan vaihteen jugend-taloon siitä remonttipressun keskeltä luulin hetken aikaa astuneeni toiseen todellisuuteen, tai vähintäänkin jonnekin John Malkovichin aivojen puolenteentoista kerrokseen. Ellei ovessa olisi lukenut klinikan nimeä, ja ellen olisi tiennyt painaneeni oikeaa summeria, olisin kääntynyt kannoillani. Ahtaan ja kirjastomaisen toimistotilan työntekijöistä kukaan ei ollut piiruakaan alle kuudenkymmenen, eikä valkoisista takeista näkynyt vilaustakaan. Sen sijaan näkyi kirjoja, paljon kirjoja, ja vastaanottovirkailijana toimiva kasikymppinen täti, jonka kanssa asiaani toimitin. Olinkin jo itsekseni ihmetellyt laskussa ollutta vanhuksen käsialaa, joka sai nyt selvityksensä. Kuitin kirjoittaminen otti aikansa, ja oli ihan hilkulla, etten korottanut ääntäni, että tulisin varmasti kuulluksi. Hillitsin itseni.

Niin se vain kuulkaa on, ettei ole koiraa karvoihin katsominen, ja vanhuksissa todellakin asuu viisaus. Olen ojennettu ja ottanut opikseni. Myytinmurtajat maanantaipäivässä.

Ja todellisuudessa Ville Valokin on lyhyt ja laiha kuikelo.

Vedin huolella aamukahvit väärään kurkkuun lukiessani Taloussanomien uutista siitä, kuinka naisparkeille olisi tilausta rautakaupoissa. “Naiset tarvitsisivat yhtä lailla lepopaikkoja. Ostospäivä clas ohlsoneissa, motoneteissa ja bauhauseissa voi olla aika hajottavaa. Talttasarjat, laikat, solenoidit sun muut vempaimet ja kaikenlainen hifistely ovat sellaista osaa miehen ihmeellisestä maailmasta, joka ei jaksa innostaa”, jutussa siteerataan jotain nimetöntä lukijaa, ja jatketaan sujuvasti vertaamalla naisia koriin: “Lempäälään joulukuussa avattavaan IdeaParkiin on niin ikään pohdittu jonkinlaista mies- tai isäparkkia naistenvaateliikkeiden viereen. Koirillekin rakennettaneen ulos laaja koirapuisto. Lapsille taas tekemistä tarjoaa oma kulttuurikeskus Pii Poo. Naisparkkia ei IdeaParkistakaan löydy. Miksi ei?”

Voi herramunjee!

Okei, oletan olevani jokin mutaatio viihtyessäni erinomaisesti tämän maailman clasohlsoneissa ja bauhauseissa, mutta ajatus siitä, että parkkeja tarvittaisiin kenellekään, on jotenkin käsittämättömän vastenmielinen ja kielii siitä, että parisuhteessa itsessään olisi korjaamisen varaa. Ja siihen korjaamiseen eivät nais- tai miesparkit auta.

Jos oletuksena on, että miehet ahdistuvat vaateliikkeissa, niin miksi naiset pakottavat miehet mukaansa shoppaamaan? Jos nainen ei viihdy pulttien ympäröimänä, kuka käskee lähteä mukaan? Ei parisuhde voi olla sellainen vankila, josta ei pääse koskaan pois. Ei asioiden jakaminen voi tarkoittaa sitä, että ihastellaan silmät lasittuneina maaliteloja ja pitsipöksyjä, jos sellainen ei itseä pätkääkään huvita. Maailmasta täytyy löytyä muutakin jaettavaa.

Menkää itseenne, miehet ja naiset. Jos miehesi ei innostu shoppaamisesta, jätä se kotiin. Kenties mies osaisi sinun ostellessani hakeutua vaikka kahville tai mennä sellaiseen liikkeeseen, joka häntä itseään innostaa. Älä raahaa halutonta miestä alusvaateosastolta toiselle; se on kanssashoppaajillekin ankeaa katseltavaa. Naisilla en uskoisi olevan ajan (ja rahan) kuluttamisen ongelmaa: pysy kaukana rautakaupasta, jos et siellä viihdy, tai mene siihen viereiseen vaateliikkeeseen.

Mutta meitä on joka junaan sukupuolesta riippumatta, on shoppaavia miehiä, ostoksia inhoavia naisia. Pitäisikö mieluummin tarkastella sitä, miksi yhteistä aikaa mennään viettämään kauppakeskuksiin? Milloin, ja ennen kaikkea miksi, ostamisesta on tullut harrastus?

Opin tänään karvaasti kantapään kautta, kuinka pelottavaa voi olla se, ettei tiedä jotain - ja etenkin se, jos sen sanoo ääneen.

Nykyaika ei helli ihmisiä, jotka uskaltavat paljastaa osaamattomuutensa ja kysyä neuvoa silloin, kun omat tiedot eivät riitä. Työelämässä täytyy tietää kaikki ja mielellään vielä vähän enemmänkin. Jos ei tiedä, on otettava selvää: itsekseen, hiljaa, nopeasti. Jos asiakas keksii haluta jotain, mitä yrityksessä ei vielä ole, se hankitaan. Korjaus: sen väitetään jo olevan olemassa. Ja sitten työntekijät saavat raastaa ohimoitaan kukin itsekseen saadakseen yhtäkkiä sen kriittisen taidon, jota asiakkaan tarve vaatii. Vaihtoehtoisessa skenaariossa joku villi visionääri on keksinyt tavan rahastaa menetelmällä, jota kukaan ei ole kokeillut, mutta jonka joku hupsu asiakas vaaraa aavistamatta ostaa.

Ja sitten artisti maksaa.

Minä olen sillä tavalla uhkarohkea ja hullu peluri, etten ole koskaan pelännyt kysyä. Jos en tiedä, kysyn. Tietenkään en tieten tahtoen kiusaa kysymyksilläni ja yritän ensin itse selvittää, mutta kun oma kapasiteetti loppuu, avaan suuni. En näe mitään hyötyä siinä, että käytän kalliita tunteja sellaisen asian selvittämiseen, jonka joku fiksumpi voi kertoa minulle minuutissa, tai viidessätoista. Kun on oman alansa asiantuntija, tällaisia tilanteita tulee kohtuuharvoin vastaan. Mutta eivät ne vieraita ole.

Haistoin syliin tupsahtaneessa projektissa asiakkaalle myytyä substanssitonta hypetystä jo kaukaa. Ihmettelin aikani mistä on kyse ja miksi asioista puhutaan vaikeilla, kenellekään selkiytymättömillä nimillä. Ymmärsin pian, ettei kukaan muukaan oikein tiennyt, vaikka kaikki muuta esittivät. Projektin päällikkö meni niin pitkälle, että ehdotti muina miehinä, että myyty prosessi voitaisiin hoitaa “ihan sama kuinka”, vaikka sille olikin annettu tietty spesifi nimi. Mutta eihän asiakas niin tyhmä ole, etteikö olisi tarkistanut ennen sopimuksen tekoa mitä prosessi pitää sisällään. Yritin diplomaattisesti esittää, että lakkaisimme puhumasta asiasta nimillä, joita emme tunne, ja keskittyisimme siihen, mitä osaamme. Eiväthän psykiatritkaan väitä suorittavansa monivuotista psykoanalyysiä silloin kun kyse on kognitiivisesta terapiasta. Kosmetologi ei sano asiakkaalle tekevänsä Hjeronymus-hoitoa silloin, kun kyse on pelkästä mekaanisesta ihonpuhdistuksesta.

Vettä hanhen selkään.

Sitten oli pakko kysyä. Suunnittelupalaverissa avasin suuni, ja pyysin kanssatovereita kertomaan mitä olisi tarkoitus tehdä, sillä minä en tiedä. Epämääräistä mutinaa. Ympäripyöreitä latteuksia. Ei riitä! Minä halusin konkreettisen selvityksen. Jos ja kun tarkoituksenamme oli selvittää työtapa vielä kolmannelle osapuolelle, olisi se totta vieköön syytä osata itsekin. Käsiä ei noussut. Minua katsottiin kuin mielipuolta, ja tuskanhien pystyi haistamaan. Haistoinko ilmassa myös pelkoa? Miksi se kyselee, miksei se jo ole hiljaa. Vältteleviä kommentteja. Kyselin lisää. Mitä tässä olisi tarkoitus tehdä? Kuinka tässä edetään? Mitä välineitä tässä tarvitaan? Mitä meillä on prosessin lopputuloksena?

Kukaan ei tiennyt. Olin taas kerran virallisesti Se Hankala. Ei mikään uusi rooli. Päällikkö ei näyttänyt tyytyväiseltä joutuessaan sen tosiasian eteen, ettei osannut itsekään selittää mistä on kyse. Liikuttiin heikoilla jäillä.

Mutta sitten, kuin ihmeen kaupalla, tilanne lähti purkautumaan. Aina ei käy näin hyvin. Ihmiset alkoivat esittää olettamuksia siitä, mitä prosessi voisi pitää sisällään. Yhtäkkiä kukaan ei enää väittänyt tietävänsä, eikä edes antanut ymmärtää niin. Spekuloitiin, aprikoitiin. Pyrittiin muodostamaan ymmärrystä yhdessä. Siinä leikissä unohtuivat valheelliset nimet, joiden todellista sisältöä kukaan ei tiennyt. Pelko hälveni. Taidettiin luoda kokonaan uusi toimintamalli.

Kun tieto on valtaa, on maailman suurin pelko se, ettei tietoa ole.

Jossain vaiheessa uraani oli ajankohtaista tehdä päätös siitä, lähteäkö ulkomaille töihin vai ei. Veri veti jonkin aikaa kiivaasti maailmalle, mutta mukavuudenhalu vei voiton, ja jäin Suomeen. Kukapa tietää, ehkä vielä joskus matkustuskärpänen puraisee ja päätän lähteä; sitä ennen kuitenkin tunnen saavani ulkomailla työskentelystä tarpeekseni ihan näillä tavallisilla ulkomaankomennuksillakin, joita kuitenkin kertyy vuodessa kahden käden sormien verran.

Vieraat kulttuurit ovat kuitenkin joka päivä läsnä monikulttuurisessa työympäristössä, jossa yleisimmin puhuttu kieli tuntuu olevan se kuuluisa “bad English”. Hoonoa soomea meillä ei kuule, sillä ulkkarit ovat hirmuisen arkoja sanomaan suomeksi mitään. Hyvä että huomenen tai kiitoksen, mutta siinäpä se jo onkin. Meillä suomalaisilla sen sijaan ei tunnu olevan ongelmia ilmaista itseämme ihan karmeillakin englannintaidoilla, vaikka vastapuhuja olisi natiivi englanninpuhuja.

Tapasin aina ajatella, että jos lähtisin ulkomaille töihin, yrittäisin tietenkin sopeutua sikäläiseen vallitsevaan kulttuuriin parhaani mukaan. Itse asiassa ajatus oli niin itsestäänselvä, etten uhrannut sille juuri aikaa: tiesin, että tekisin niin, vaikka se tarkoittaisikin pahaa kahvia ja elämää ilman ruisleipää, ja toki monia muitakin ihmeellisyyksiä. Kartoitin jo etukäteen parin potentiaalisen maa- ja kaupunkivaihtoehdon taustoja; vähän kulttuurista, vähän kaupungin menoista, ilmastosta, politiikastakin, ja niin edelleen. Vieläkin olen taipuvainen ajattelemaan, että näin tekisi kuka tahansa muukin. Olisihan se aika vaikeaa toimia maassa tietämättä yhtään kulttuurista ja kontekstista, jossa homma pyörii.

Mutta ehkä suomalaiset ovat keskivertoa sivistyneempää sakkia, kun tällaisia mietimme. Olen ollut todella yllättynyt ja ällistynyt siitä, kuinka ulkomailta tulleet kollegani ovat täysin pihalla suomalaisesta elämäntavasta ja ilmapiiristä. Suomalainen koulutus- ja sosiaalijärjestelmä, politiikasta puhumattakaan, ovat jääneet heille täysin vieraaksi vielä vuosien Suomessa asumisen jälkeenkin. Ei voida olettaa, että joku tulee ja kädestä pitäen kertoo kaiken, mitä pitää tietää asuakseen Suomessa, vaan kyllä siihen vaaditaan omaakin aktiivisuutta - ihan niin kuin missä tahansa muussakin maassa. Ja nyt on kuitenkin kyse korkeasti koulutetuista, hyvätuloisista ihmisistä, joilla on tiedon hankkimiseen mahdollisuus. Mutta eivät he ole viitsineet, tai pitäneet sitä tarpeellisena. Siispä jopa päivän uutiset ovat heille ihan hepreaa, suomalaisesta musiikista ei tiedetä mitään, tai siitä mitä kouluissa opetetaan, kuinka toimii suomalainen ammattiliitto (ja mikä se ylipäätään on), kuinka kierrätetään, ja monta muuta asiaa - kaikki on vierasta.

Miksi ihmeessä näin? Olenko jokin outo poikkeus, kun en osaisi kuvitellakaan muuttavani vieraaseen maahan ilman, että tietäisin asuinympäristöstäni muutakin kuin lähikaupan osoitteen ja baarin, jossa työkaverit tapaavat töiden jälkeen hengailla? Totta hitossa katsoisin Belgiassa belgialaisia ohjelmia televisiosta, ymmärsinpä kieltä tai en; lukisin paikallisia uutisia, haluaisin perehtyä siihen, kuinka lapseni kouluissa kasvatetaan, mitä puoluetta äänestäisin ja minkä viranomaisen puoleen käännyn, jos työpaikalla sorsitaan naisia. Lukisin juorulehtiä ihan siitä ilosta, että tietäisin kuka on paikallinen Jani Sievinen ja minkä yhtyeen levy keikkuu listaykkösenä. Hemmetti, seuraan muiden maiden juttuja nytkin, vaikka asun sentään Suomessa!

Vai ovatko kollegani se poikkeus, joka vahvistaa säännön?

Viime vuosina miehille on ollut tarjolla ties minkälaisia uusia seksuaalisuuden kategorisointiyrityksiä aina pehmoista retro- ja metroseksuaalehin, mutta me naiset olemme saaneet pyristellä perinteisellä äiti/huora/madonna-mittarilla. Ei enää! Uusi V-lehti ojentaa auttavan kätensä esitellen peräti neljä (4) uutta seksuaalisuusmäärettä, joista sopii valita se osuvin: vaihtoehtoina on nitroseksuaali, excelseksuaali, postseksuaali ja hyperseksuaali.

Minä valitsen excelseksuaalin, kuinkas muuten: “Moderni uranainen ei ehdi vongata miesten perään. Excelseksuaali on täpäkkä powerdresser, jolle myös itse seksi on tiukkaa projektinhallintaa tulos tai ulos -linjalla.”

Etenkin tälle lajille tyypillinen ääntely tuntuu epämääräisen tutulta:
”Nyt Repa heti palaveriin sieltä!”
”Tämä asia olisi pitänyt hoitaa jo eilen.”
”Miksi tätä ei hoidettu jo eilen?”

Mutta jakkupukua en vieläkään omista; en, vaikka vuosien takainen exäni siitä fantasioikin. Niin tiukkana tämä täti on pysynyt.

Olen jo aika pitkän aikaa seurannut hiljaa sivusta erään menneisyyteeni kuuluvan ihmisen tilitystä omassa blogissaan, ja miettinyt, että mikään ei todellakaan ole muuttunut. Hän vaikuttaa olevan yhä se sama ihminen kuin oli yli kymmenen vuotta sitten, mikä sittemmin johtikin väliemme viilenemiseen. Kuitenkin minusta tuntuu, että itse teen jo monet asiat toisin - lienen kai ottanut opikseni. Silloin en tosin osannut nähdä syitä, jotka johtivat välirikkoomme, nyt näen ne liiankin selvästi. Samalla en voi olla tuntematta myötätuntoa, sympatiaa, jopa sääliä ihmistä kohtaan, joka toistaa ahkerasti samoja virheitä, ja johtaa itsensä umpikujaan yhä uudestaan ja uudestaan. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta tunnen outoa halua auttaa.

Olen aina ollut hyvä neuvomaan. Nytkin osaisin luetella suoralta kädeltä kymmenen asiaa, joihin puuttumalla voisin kuvitella hänen elämänlaatunsa paranevan, mutta en tee sitä. En ojenna auttavaa kättä, sillä tiedän, mihin se johtaisi. Ihminen, joka ei kykene ottamaan itseään mitenkään muutoin kuin vakavasti (hänen kustannuksellaan ei kukaan koskaan saanut pilailla) ja joka samalla ripustautuu toisiin kuin hengenhädässä, on aika pelottava. Ehkä on itsesuojeluvaistoa, ehkä välinpitämättömyyttä olla puuttumatta. Vaikeaa se on silti.