Mustarastas

Koska lähipiiri on viime vuosina lisääntynyt ahkerasti, olen saanut aitiopaikalta tarkastella myös sitä, mitä tapahtuu niille ihmisille, jotka lapsia saavat. Olen havainnoinnissani päätynyt siihen tulokseen, että lapsen saaminen muuttaa väistämättä jotain myös korvien välisissä kytkennöissä, enkä tarkoita tällä nyt vain sitä, että lapsesta tulee yhtäkkiä maailman keskipiste. Se on sentään vielä järkeenkäypää. Huomattavaa on myös se, että olen vilpittömästi iloinen jokaisesta saadusta lapsesta - niin paatunut lapsenvihaaja minäkään en ole, että naama nutturalla kyttäisin toisten edesottamuksia.

Mirandan äkkiväärän sarkasmin ja viiltävän ironian pehmeneminen Sinkkuelämässä ei ole silkkaa fiktiota. Olin ällikällä lyöty, kun iät ja ajat partaveitsenterävästä ajatuksenkulusta ja kipakoista kommenteista tunnetusta opiskelutoveristani kuoriutui raskausaikana hitaasti elehtivä ja vielä hitaammin ajatteleva täti-ihminen, jolle oli yhtäkkiä ihan turhaa heittää mitään nasevaa sutkausta, sillä se meni varmuudella ohi. Siinä joutui ystäväkin opettelemaan kokonaan uudenlaisen kommunikoinnin muodon, jossa kertaus todellakin oli opintojen äiti.

Entä sitten se läheinen ihminen, jolle kävi tismalleen päinvastoin: ikuisena (henkisenä) blondina tunnetusta sinisilmäisestä naapurintytöstä paljastuivat ne särmikkäämmät ja elämänmakuisemmat puolet. Yhtäkkiä puheenaiheita oli paljon enemmän. Yhtäkkiä kaikkea ei enää tarvinnut selittää kahteen kertaan. Ja vastoin kaikkia kuvitelmiani tämä nainen ei koskaan leperrellyt lapsilleen.

Toisin kuin se vanha kaverini, joka uhkui äitiyttä jo silloin, kun äitiys tuntui olevan meille kaikille jotain, mikä tapahtuisi joskus sadan vuoden kuluttua, jos silloinkaan. Aviomies, kaksi lasta, omakotitalo, koira ja elämä tiptop-kunnossa, sellaista kuvittelin. Mielessäni näin puunatut lattiat ja kiiltävät pöydät, jonka ääressä lapset istuisivat kiltteinä ja hyvinkasvatettuina ja tervehtisivät vierasta kohteliaasti kädestä pitäen. Kaikki järjestyksessä, kaikki kohdillaan. En ollut ihan väärässä ennustuksessani, mutta se asia, missä menin pieleen oli sitäkin yllättävämpi. Että kuinka siististä ja kiltistä perhetytöstä yhtäkkiä kasvoikin äitiyden myötä homssantuusa vailla vertaa; jonka kotona on parempi katsoa ensin ennen kuin istuu. Ja jonka lapset eivät taida edes tietää missä keittiön pöytä on.

Tänään arvelin löytäneeni säännön vahvistavan poikkeuksen, sillä olin ennättänyt jo iloita ystävästäni, jonka ruuvit säilyivät tallessa koko raskauden läpi. Kasvavaa vatsaa ja äitiyteen valmistautumista lukuunottamatta kaikki tuntui olevan ennallaan luonteenpiirteineen päivineen, eikä lapsen saaminen tuonut esiin mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Normaalia elämää kaikki. Ehkä siksi en voinut olla hymyilemättä, kun kuitenkin löysin kuoresta pienen särön: aina lapsiin asiallisesti suhtautunut nainen ei kuitenkaan voi olla lepertelemättä sille omalle pienokaiselleen. Että edes sen verran.

Muuten kai olisinkin jo ollut huolissani.